Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi

Yksi blogini kantavia teemoja on pelkojen voittaminen. En pidä tarpeellisena kaikkien mahdollisten pelkojen kohtaamista ja selättämistä elämässä. Mutta kun pelko rajoittaa pyrkimästä johonkin sellaiseen tai saamasta jotakin, mitä haluaa, sen kohtaaminen voi olla tarpeen. Ainakin kannattaa yrittää.

Itselläni yksi tällainen pelko oli synnytyspelko. Mikäli tarinastani on apua yhdellekin, varsinkin synnytyspelosta kärsivälle synnyttäjälle, tarinani on kirjoittamisen arvoinen.

Pelkäsin aikanaan synnytystä siinä määrin, että vielä jossain vaiheessa se esti harkitsemastakaan yritystä tulla raskaaksi. Vähitellen toive lapsesta kasvoi kuitenkin suuremmaksi kuin pelko. Pelostani huolimatta toiveenani oli, mikäli raskaus onnistuisi, synnyttää alateitse. Sisuunnuin vähitellen ajattelemaan, että ehkä minusta sittenkin olisi siihen. Sisu ei suinkaan ollut aina läsnä, vaan ajoittain pelkäsin taas niin, että saatoin synnytyksestä kertovan lehtijutun jälkeen itkeä ja täristä sohvalla ja hokea, että ”Ei musta mitenkään ole siihen, jos meinaan pyörtyä jo tän jutun lukemisesta!” Parhaimmillaan minussa heräsi jopa pieni odotus synnytystä kohtaan ja kuvittelin itseni tanssimassa synnytyssalissa.

Äärimmäisen tärkeää oli aktiivinen valmentautumisprosessi, josta on oma postauksensa.

Kerron siinä, mitä kaikkea konkreettista tein valmistautuessani synnytykseen. Kuvailen ja vertaan valmennuksia sekä lukemiani kirjoja. Mutta mikä sai minut muuttumaan synnytystä pelkäävästä henkilöstä vastuuta ottavaksi aktiivisynnyttäjäksi?

Suunnanmuutos omassa ajattelussa

Synnytyspelkoni juontuu varmasti monelta osin aiemmista hoitokokemuksistani, joissa koen ”jääneeni heitteille” ja joissa minua ei ole uskottu (vaikka lopulta on selvinnyt, että olen itse tiennyt, mikä minussa on ollut vikana). En siis pitänyt synnytyksessäkään vaihtoehtona ”kyllä ne siellä tietää”-asennetta. Halusin tietää aiheesta riittävästi, jotta osaisin olla oman synnytykseni pomo, sillä luottamusta hoitohenkilökuntaan minulla ei juuri ollut. Minun tuli tietää ja osata vaatia. Kuitenkin lähtökohtanani oli, että synnytys tulisi olemaan kamalaa, mutta ”ehkä siitä selviää hengissä”. Paniikkia pelkäsin ja ajattelin, että varmaankin lopulta kätilöt päättävät asioista puolestani, kun olen paniikin vuoksi kykenemätön päätöksiin. Tämä vain lisäsi ahdistustani ja pelkoani.

Kipulääkkeiden osalta olin päättänyt jo etukäteen, että käyttäisin hyödyksi kaiken mahdollisen, sillä kipukynnykseni on varsin matala ja pahimmat kiputraumat liittyvät lantion alueen kipuihin. Mitään luonnollisia keinoja hallita kipua en juurikaan miettinyt, saati että olisin pitänyt todennäköisenä onnistua, toiveestani huolimatta, olemaan aktiivinen synnyttäjä ja saamaan hienon synnytyskokemuksen.

Tanssiva auringonpaiste / Marinka+vauvamasu kesällä 2015
Marinka vauvamasuineen kesällä 2015

Selkeä, yksittäinen suunnanmuutos ajatteluuni tapahtui itämaisen tanssin festareilla kesänä, jolloin olin n. neljännellä kuulla raskaana. Festareilla kätilöopiskelija ja doula Kirsi sekä kätilö ja doula Jenna puhuivat siitä, kuinka itämaista tanssia voi hyödyntää synnytyksessä. Luento kesti puoli tuntia ja siinä mm. demonstroitiin tanssimista supistuksen aikana ja sitä, missä asennossa vauvan on hyvä tulla ulos, jotta päästään hyödyntämään painovoimaa.

Tämä pieni puolen tunnin sessio pisti jotakin vahvasti liikkeelle ajatusmaailmassani. Ensimmäistä kertaa oivalsin, että ehkä minulla on jo valmiina jotakin, mitä voin synnytyksessä hyödyntää. Ehkä kaiken ei tarvitsekaan olla synnytyksessä uutta ja pelottavaa, sillä voin mahdollisesti tehdä jotakin tuttua, josta on vieläpä apua! Ehkä myös tiedän jotain synnytyskivusta, ehkä endometrioosini ja kovat kuukautiskipuni ovat valmistaneet minua siihen. Ehkä hyvästä kehontuntemuksestani olisi paljonkin hyötyä, ehkä osaisin synnyttää. Ehken olisikaan ”potilas”, jolle tapahtuu asioita, vaan aktiivinen synnyttäjä, joka tietää itse, mitä tekee ja osaa edistää oman synnytyksensä kulkua, helpottaa kipuaan jne. Jospa ei olekaan myytti, että ”nainen on luotu synnyttämään”..? Tämän luennon jälkeen aloin myös harkita tosissani doulan palkkaamista synnytykseen. Ymmärsin, että olisi hyvä koota itselleen ”synnytystiimi”, joka tukisi minua omista lähtökohdistani.

Tämän tapahtuman ja tulevien valmennusten ja lukemani kirjallisuuden avulla hankin tietoa ja samalla valmistauduin myös henkisesti synnytykseen. Otin synnytykseni punaiseksi langaksi tanssin. Tanssioppilailleni uhosin, että ”minähän synnytän tanssien!” Harvoin uskoin sitä, mitä sanoin (heh, ihan näin vaan jälkikäteen tiedoksi, jos joku oppilaani tätä lukee. 😀 Samalla kiitokset siitä, että sain “uhota” teille! <3 ), mutta asian toistelu alkoi vähitellen vaikuttaa niin, että aloin myös oikeasti uskoa sanomaani. Harjoitin etenkin raskauden loppumetreillä tietoista itsesuggestiota. Uskoa vahvistivat tietysti myös läheiset. Harva lisäsi synnytyspelkoani ja osasin myös aktiivisesti välttää kauhutarinat ja muut pelottelut. Olin päättänyt, että niille en itseäni altistaisi. Netistä en lukenut synnytystarinoita lainkaan.

Paniikin suhteen helpotusta toi oivallus siitä, että ei ole mitään keinoa varmistaa täysin, etteikö paniikkia tulisi. Siispä minun tuli vain hyväksyä se mahdollisuus, että joutuisin paniikkiin. Hyväksyin sen ja ajattelin, että on paniikista selvitty hengissä ennenkin. Jos se tulee, se tulee ja se myös menee ohi. Tukihenkilöni kyllä huolehtisi minusta.  Lopulta paniikki alkoi hiipiä lievänä synnytyksen aikana muutaman kerran. Joka kerta se meni nopeasti ohi. Täysin toimintakyvyttömäksi en mennyt kertaakaan, sillä koko ajan taustalla oli kuitenkin vahva luottamus siihen, että kaikki päättyisi hyvin. Ja ympärilläni oli koko ajan hieno tiimini minua varten.

Oivallukset

 Marinka raskausviikolla 27+5
Marinka raskausviikolla 27+5

Suurin oivallukseni synnytyksen suhteen oli se, että voimaa ja apua tuli etsiä ennen kaikkea itsestä. Että ulkoinen apu oli käytettävissä, mutta minulla oli se taito ja voima sekä myös valtaa. Eli tavallaan pelko hoitohenkilöstöä kohtaan kääntyi myös voimavarakseni. Vaikka kohdalleni sattui aivan ihana kätilö, silti se olin minä, joka synnytin! Minä, joka tiesin, mitä milloinkin oli viisainta tehdä, missä asennossa olla, milloin ponnistaa, milloin turvautua lääkkeisiin. Onneksi kätilöni tuki minua olemaan aktiivinen ja toimi avustajana, kuten asiaan kuului. Vain paniikki-tilanteissa hän otti vahvemmin ohjat käsiinsä, ihan kuten olin toivonutkin.

Yksi tärkeä, yksittäinen oivallus oli myös se, että kipua tuntuu vain supistusten aikana. Jotenkin peloissani aiemmin mietin, että kun synnytys alkaa, se on menoa ja että kipu on jatkuvaa ja voimistuvaa. Mutta eihän se tietenkään niin ole! Suuri osa ajasta oli kivutonta ja leppoisaa. Supistukset tulivat ja menivät ja kun tiesi sen, niitä oli helpompi myös vastaanottaa. Tästäkin huomaa sen, kuinka vääristynyt käsityksemme synnytyksistä on (kiitos amerikkalaisten elkokuvien jne). Synnytys voi olla hyvinkin leppoisa, rauhallinen ja kaunis tapahtuma.

Lääkkeiden suhteen ajattelussani tapahtui suuri muutos raskauden aikana. Alkuraskaudesta itsestään selvinä pitämäni ”kaikki mahdollinen heti kun mahdollista” kääntyi ajatukseen ”valitsemani kivunlievitys tilanteen ja tuntemusten mukaan”. Käytin lopulta sekä luonnollisia, että lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja, juuri niin kuin itse koin tarpeelliseksi. Uskoni siihen, että kestän synnytyskipua, nousi hurjasti ihan raskauden loppumetreillä. Ja pieni aavistukseni siitä, että ehkä tiedän tuosta kivusta jotain, vaikken ole vielä synnyttänytkään, osoittautui todeksi. Minulta ei siis koskaan tulla kuulemaan, etteikö olisi mahdollista tietää jotakin siitä, miltä tuntuu synnyttää, vaikkei ole sitä vielä kokenut. Ei ole myöskään mitään syytä pelätä synnytystä oman, alhaisen kipukynnyksen tai vaikkapa kunnon vuoksi. Synnytyksessä apuna on hormoneja ja alkukantaista voimaa, joten tilannetta ei voi verrata normaaliin kiputilanteeseen. Eikä maratoniin! Itse olin äimänä siitä, miten kevyt fyysinen ponnistus synnytys oli. Olin myös yllättynyt, kun alkuvaiheen kivut olivat niinkin lieviä (vastasivat kohdallani tosiaan itselleni tuttuja kuukautiskipumaisia tuntemuksia).

Se matka, minkä tein synnytyspelkoisesta aktiiviseksi synnyttäjäksi, oli huikea. Se ei ollut aina helppo, vaan hyvinkin mutkikas. Välillä tunsin voimaantuvani, sitten pelko otti taas vallan. Mutta olen niin onnellinen, että olen saanut synnyttää ja voittaa pelkoni. Löytää sisäisen voimani, joka oli pelkoni vuoksi piilossa.

Tieto on valtaa ja pidänkin tärkeänä hyvää valmennusta ja konkreettista harjoittelua. Tämän lisäksi tärkeänä pidän myös ainakin jonkinasteista synnytyksen suunnittelua (kerron omasta synnytyssuunnitelmastani valmennus-postauksessani). Ja itse synnytyksessä kehonsa ja intuitionsa kuuntelemista. Kaikkein oleellisimpana synnytykseen valmistautumisessa pidän kuitenkin pyrkimystä löytää oma, sisäinen voima ja luottamus. Uskon, että jokaisessa on jotakin sellaista (kuten minulla tanssi), jonka voi valjastaa voimavarakseen. Lisäksi on myös paljon sellaista, mistä tulee tietoiseksi vasta synnytyksessä. Luota, että näin on.

Marinkan synnytystanssia Jorvin sairaalassa puolivälissä synnytystä
Marinkan tanssia, kun synnytys on edennyt puoliväliin