Terveemmätkin meistä voivat joskus sairastua

On tullut päivä, jolloin haluan avoimesti kertoa, että minä, monen silmissä ehkä jossain määrin ”terveyden ja hyvinvoinnin lähettiläs”, en itse voi hyvin.

Elämääni rasittaa tällä hetkellä lähes päivittäinen kipu. Kivun syy on arvioiden mukaan adenomyoosi, eräs endometrioosin muoto.

Tässä hieman taustaa tilanteelleni: Olen kärsinyt voimakkaista kuukautiskivuista aina 12-vuotiaasta asti. Endometrioosi-diagnoosin sain vihdoin jokunen vuosi sitten tähystysleikkauksessa. Leikkaus ei kuitenkaan juuri auttanut tilanteeseeni, sen sijaan sain paljon apua alkaessani käyttää fysikaalista Bemer-verisuoniterapiaa. Aiheesta ja aiemmasta tilanteestani voi halutessaan lukea lisää sivuillani olevasta artikkelista:
http://marinka.fi/files/images/Kuntosali_Fitness-lehti-3-2015-Bemer.pdf

Bemerin myötä kovat kipupäivät olivat historiaa eikä kipu esim. estänyt työntekoa yhtenäkään päivänä, kuten aiemmin kävi usein. Sain apua myös moneen muuhun vaivaan ja oivalsin omakohtaisesti mikroverenkierron merkityksen terveydelle. Saatuani itseni kaikin puolin terveemmäksi toivotimme lapsen tervetulleeksi, jos niin onnekkaasti kävisi, että tulisin raskaaksi. Raskaus onnistui luonnollisesti ja se sekä siitä palautuminen menivät hyvin.

Raskauden jälkeen

Kun kuukautiskiertoni käynnistyi puoli vuotta raskauden jälkeen imetyksen lopetettuani, kovat kivut palasivat. Toivoin, että kyseessä on hetkellinen vaihe hormonitoiminnan käynnistyttyä uudelleen. Valitettavasti näin ei ollut, vaan kivut ovat yhä, nyt vuosi tästä, lähes yhtä kovia ja nykyään lähes päivittäisiä. Loppuvuodesta asennettu kierukka helpotti tilannetta hieman eikä vuotoja juuri ole, mutta kipua on silti, nyt kesän aikana kipupäiviä on ollut lähes jatkuvasti. Jonkin aikaa sitten nämä sekä vauvavuodelta ”päälle jääneet” yöheräilyt aiheuttivat myös mittavia uniongelmia, jotka tietysti yhdessä kipujen kanssa ovat tehneet elämän ajoittain raskaaksi. Nyt nukun onneksi taas paremmin ja pärjään kyllä pääosin kipulääkkein, mutten tietenkään halua, että tilanne jatkuu tällaisena loputtomiin.

Pyrin aina selvittämään ja hoitamaan ensisijaisesti oireiden syitä enkä oireita, mutta syiden ollessa mysteeri tämä on tietysti mahdotonta. Ilman lääkkeitä en useinkaan selviydy normaalista elämästä enkä kestä kipua myöskään henkisesti, joten on ollut pakko hyväksyä, että juuri nyt tarvitsen lääkkeitä (tämän hyväksyminen ei ole ollut helppoa). Varsinaisia ”vaihdevuodet aiheuttavia” endometrioosi-lääkkeitä en kuitenkaan suostu edes kokeilemaan, sillä olen varsin hormoniherkkä ja saan jo e-pillereistä mittavia sivuvaikutuksia (kierukkaan sopeutuminenkin kesti puoli vuotta, jos olen vieläkään ihan sopeutunut). Uskon myös, että oman hormonitoiminnan peukalointi niin vahvasti on loppupeleissä enemmän haitallista. Täytyy olla parempi keino!

Mitä raskaus sai kehossani aikaan, kun kipu palasi?!

Naistentautien poliklinikalla selitin viime keväänä tilannettani lääkärille. Kerroin, että uskon raskauden aikana kehossani tapahtuneen jotakin, joka on saanut kivut palaamaan. Kivun luonne on muuttunut vuosien takaisesta ja näin uskon myös sairauden jollain lailla ”muuttuneen” raskausaikana. Lääkärin mukaan saatoin hyvinkin olla oikeassa: Olen kuulemma tyypillinen adenomyoosi-potilas. Endometrioosi kehittyy joillain, tyypillisesti juuri ikäisilläni, naisilla adenomyoosiksi raskauden aikana. Sen syitä ei tunneta. Kehontuntemukseni on hyvä ja tälläkin kertaa aavistelin oikein, jotain on muuttunut ja se jokin liittyi raskausaikaan. Diagnoosin saanti helpotti hieman, vaikka tämä sairaus onkin ehkä jopa endometrioosia kinkkisempi (sitä ei voida operoida muutoin kuin poistamalla koko kohtu). Adenomyoosista lisää: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00103

Adenomyoosin hoitoon ei siis tunnetusti auta muu kuin kierukka, kipulääkkeet ja kohdunpoisto. Viimeisintä vältän viimeiseen asti, vaikkei meillä lapsitoiveita enää olekaan. Uskon silti, ettei kohdunpoisto ole ihan pikku juttu. Toki jos ei muu auta, niin siinä tapauksessa sitäkin on harkittava. Haluan silti vielä katsoa, onko muuta tehtävissä ja voiko myös aika parantaa tilannetta. Voihan olla, että kehoni hormonitasapaino jne ei ole vieläkään täysin palautunut raskaudesta.

Ja sitten ne elintavat…

Uskon tietysti myös, että elintavoilla on valtava merkitys terveydentilaamme. Näin ollen halusin tässä kohtaa kysyä itseltäni rehellisesti, olenko viime aikoina tehnyt kaikkeni, jotta voisin paremmin? Vastaus on: en. Tietysti perusteluja ja selityksiä löytyy, sillä kipujen kanssa liikkuminen on joskus haastavaa, jopa mahdotonta ja kipu myös vie energiaa eikä sen keskellä jaksa aina miettiä syömisiään. Pääsääntöisesti syön terveellistä ruokaa. Ehkä kaiken kaikkiaan syön hieman liian vähän (etenkin väsyneenä menetän helposti ruokahaluni), mutta esimerkiksi aamiaista en jätä väliin koskaan ja useimpina päivinä syön terveelliset lounaan ja päivällisen sekä pari välipalaa.

Gluteenitonta ruokavaliota olen noudattanut jo jonkin aikaa ja se tuntuu itselleni sopivalta. Gluteeniviljojen poisjättäminen oli myös varsin helppoa, koska en kaipaa leipää/pullia tms. (ja nykyään saa hyviä, gluteenittomia kauraleipiä jne, joita syön silloin tällöin)

Mutta herkuttelu on mennyt viime aikoina kohdallani hieman överiksi. Aiemmin herkkuja kului pienet määrät kerran-pari viikossa, mutta kipujen pahentuessa ovat myös herkkumäärät kasvaneet. Syön etenkin sokerisia herkkuja usein ”lohdukkeeksi” kipuun, tämän tiedostan. Eikä siinä olisi ongelmaa, jos niitä kipupäiviä olisi pari kuukaudessa, mutta jos niitä onkin yli 20, suurin osa päivistäni on tämän seurauksena herkkupäiviä. Siinä ei tietenkään ole enää tolkkua, sillä sokerimäärät nousevat näin nopeasti epäterveellisiin lukemiin.

Olen aina ollut varsin sinut syömisteni kanssa enkä soimaa itseäni edes viime aikojen överiksi menneistä herkutteluista. Nyt haluan kuitenkin oikeasti saada itseni kuntoon, joten on syytä tehdä ryhtiliike. Ja yksi merkittävä asia tässä on tietysti ruokavalion kuntoon laittaminen.

Nyt olisikin siis vuorossa sokeri, jonka heivaaminen ei varmasti tule olemaan läheskään yhtä helppoa, kuin gluteenin poisjättö..! Olen kuitenkin pyöritellyt asiaa mielessäni jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että olen valmis. Tarvittava ”soturiasenne” on löytynyt ja pitääkseni sitä yllä perustin facebookiin vertaistukiryhmän ”Sokeriton syksy 2017”. Tervetuloa mukaan kaikki muutkin, jotka haluavat lopettaa tai vähentää sokerin käyttöä! Itse en ole vielä varma, pyrinkö sokerista eroon kokonaan vai pyrinkö takaisin “kohtuukäyttäjäksi”. Tavallaan haluaisin, että voisin silloin tällöin syödä suklaata, ottaa palan kakkua juhlissa jne, mutta ylläpitääkö se vain addiktiota? Se selvinnee ajan kanssa. Alkuun lienee parasta jättää sokeri pois kokonaan ja antaa kehon puhdistua. Ilmeisesti pari viikkoa ajaa asian. Olisihan se toisaalta aika jännä ajatus, että makeanhimo voisi lakata kokonaan? Voiko näin tosiaan käydä?

Lisää fyysistä voimaa

Toinen merkittävä asia terveyteni kannalta on fyysinen kuntoni ja etenkin kehonkoostumukseni. Monesti törmää oletukseen, että olen tanssinopettajan työni puolesta hyvässä kunnossa ja koska olen hoikka, myös kehonkoostumukseni on hyvä. Tämä ei ole kuitenkaan aivan näin, sillä raskausajan jälkeinen liikuntani on ollut varsin vähäistä (vauva-ajan väsymys, sen jälkeiset massiiviset uniongelmat+kivut, tänä vuonna olen myös sairastellut jonkin verran) ja kunto on laskenut sen myötä. Sen lisäksi, vaikka painoni on normaali, kehossani on liian vähän lihaksia ja suhteessa liikaa rasvaa. Olen siis ns. ”laiha läski” (vähän huono, mutta yleisesti käytössä oleva termi). Tämä on ollut tilanne lähes aina, enemmän tai vähemmän, tällä hetkellä enemmän. Sisäelinrasvani on onneksi kuitenkin todella hyvä, viimeisin mitattu lukema oli 3 eli sen puolesta ei ole syytä huoleen. En myöskään pidä tarpeellisena rasvaprosentin enkä lihaskunnon saamista minnekään huippu-urheilijan tasolle, vain suositeltuihin normaalilukemiin. Painon en toivo putoavan, mitä tuskin tapahtuukaan, jos onnistun lisäämään lihasmasaani (ja kunhan muistan syödä tarpeeksi), sillä lihas painaa rasvaa enemmän.

Heikko lihaskunto haittaa elämää ihan jo esimerkiksi lasta hoitaessa. Nostelu on rankkaa ja rasittaa kehoa huonolla tavalla. Lihastasapainon tulisi olla kunnossa. Minulla on selkeää epäsuhtaa esim. suht vahvojen vatsalihasten ja heikomman selän osalta (lisäksi esim. käsivoimani ovat varsin heikot ja ranteet ovatkin olleet kovilla vauvaa nostellessa alusta asti). Vauvan nostelu ei siis automaattisesti kasvata lihaksia tarvittavassa määrin sitä mukaa, kun vauva kasvaa, ei ainakaan minun kohdallani.

Iän myötä lihaskunnon merkitys vain kasvaa, kun lihasten suojaava tehtävä korostuu. Olen tyytyväinen siihen, miltä näytän, eli tämä ryhtiliikkeeni liittyy ennen kaikkea terveyteen ja hyvinvointiin. Sporttisempi ja terveempi olemus on sitten vain mahdollinen bonus. Lihaskunnon heikkous tuntuu myös olossa, joka ei ole ollenkaan niin vahva ja hyvä, mitä joskus paremmassa kunnossa olleena. Hyvä fyysinen kunto on luonnollisestikin osa terveyttä.

Liikunta on palkinto, ei rangaistus

Lihaskunnon kehittäminen kivuista kärsiessä on tietysti haastavaa. Tässäkin on oltava maltillinen ja itselleen armollinen. Minulla on tutun personal trainerin laatima, koko kehon lihakset kattava saliohjelma, jota olen ottanut tavoitteekseni tehdä kahdesti viikossa. Nyt olen noudattanut ohjelmaa kuukauden ajan, joitakin treenejä väliin jättäen. Kun kipu on kovaa, en pakottaudu hampaat irvessä salille. Jos kuitenkin emmin, mennäkö vaiko eikö, menen luvaten itselleni, että voin tulla kesken pois. Harvoin tekee mieli keskeyttää treeniä. Saman huomaan tanssiessani: En välttämättä hingu päästä kipeänä harjoittelemaan, mutta kipu usein jää taka-alalle tanssiessa. Endorfiinien virratessa sen merkitys pienenee ja on helpottavaa huomata, että kuitenkin kykenee liikkumaan. Siitä muistan olla kiitollinen! Joskus kipu voi kuitenkin pahentua etenkin kovista isku-liikkeistä ja silloin on tietysti otettava iisimmin. Ja jos kipupäiviä on monta peräkkäin, voi treeneihin tulla tauko.

Ei sitä tietenkään aina myöskään jaksa ”olla reipas”, vaan joskus on annettava periksi ja jäätävä sängynpohjalle tai pyrittävä selviytymään vain pakollisista arkiaskareista lapsenhoitoineen. Joskus myös tulee itku ja turhautuminen. Kyllä siitä sitten kuitenkin aina noustaan. Liikunnan osalta minulle on tärkeää pitää se mukavana, en koskaan treenaa väkisin. Olen sitä mieltä, että liikunnan on oltava kivaa! Nyt se voi joskus olla vähän vähemmän kivaa ja siihen liittyy tasapainottelua sen kanssa, millainen oloni on ja mikä määrä ja millaista liikuntaa tekee hyvää. Itselleni se on kuitenkin pääosin leppoisaa omaa aikaa ja jotain sellaista, jota haluaa tehdä. Ja vaikka yksittäinen liikuntasuoritus tuntuisikin joskus kipujen vuoksi vähän pahalta, kokonaisuudessaan voin paremmin, kun liikun.

Leikkauspöydälle(kö)?

Olen sairauteni vuoksi jonossa tähystysleikkaukseen, mutta en ole vielä varma, päädynkö lopulta leikkauspöydälle. Koen, että olen aloittanut ”kilpajuoksun” parantaakseni tilannetta ennen leikkauskutsua.  Etenkin, jos kyseessä on adenomyoosi, tähystyksestä ei ole muuta hyötyä kuin mahdollinen diagnoosin vahvistuminen (endometrioosipesäkkeitä siinä toki pystyttäisiin poistamaan, jos niitä löytyy). Ennen päätöstä pyrin kuitenkin parantamaan tilannetta kaikin keinoin. Haluan tietysti myös leikkauksen tullesssa olla mahdollisimman hyvässä kunnossa riskien minimoimiseksi ja nopeamman toipumisen edistämiseksi.

Funktionaalinen lääketiede avuksi

Näiden edellä kuvaamieni omien toimieni lisäksi päätin kokeilla funktionaaliselta lääkäriltä saatavaa apua. Bemer-liiketoiminnan kautta tuttu lääkäri uskoo, että kohdallani on kyse DNA:ssa olevista muutoksista. Minulle on nyt tehty DNA-testejä ja menen vielä kattaviin verikokeisiin, joiden avulla räätälöidään hoito mm. lisäravinteita käyttäen. Jo ensimmäinen käynti funktionaalisella lääkärillä oli aivan toista, mitä lääkärillä yleensä: Istuin siellä kaksi tuntia ja kävimme tarkoin läpi sairaushistoriaani, oireitani, ruokavaliotani jne. Olo tämän suhteen on toiveikas! Tavallaan myös toivon, että edes osa oireistani selittyisi vaikkapa liian pienillä rautavarastoilla (josta hemoglobiini ei vielä kerro mitään) tai jollain muulla, helposti korjattavalla, puutoksella. On myös mahdollista, että minulla on lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka on yhteydessä moniin oireisiin ja olooni. Myös tähän tiedän monen saaneen merkittävää apua funktionaaliselta lääkäriltä.

Action plan

Aikomuksenani on siis laittaa parempaan kuntoon ruokavalioni ja kuntoni sekä kehonkoostumukseni ja selvittää mahdollisimman tarkoin, mikä kehossani ”mättää”. Jatkan tietysti myös Bemerin käyttöä. Pitänee se ainakin muut, vanhat vaivat poissa ja immuunivasteen sekä mm. ravinteiden imeytymisen parempana. Hirvittää ajatellakin, missä kunnossa olisin, jos aiemmat, ennen Bemerin käyttöä olleet vaivat olisivat nykyisen sairauteni ohella osa jokapäiväistä elämää.

Miksi kerron kaiken tämän?

Aniharvoin avaudun sairasteluistani näin avoimesti ja julkisesti. Miksi sitten kirjoitan tästä sairaudestani ja suunnitelmistani oloni parantamiseksi? Ensinnäkin haluan lisätä tietämystä tästä huonosti tunnetusta ja usein puutteellisesti diagnosoidusta sairaudesta. Itsellänikin meni yli 20 vuotta, että sain ensimmäisen endometrioosi-diagnoosin. Sain myös vuosikaudet virheellistä tietoa siitä, että ”raskaus kyllä parantaa sairauden”. Pahinta on ollut  vuosikausia jatkunut vähättely, että kipuni olivat jotenkin ”luonnollisia”, koska liittyivät kuukautiskiertoon. Toivon, että myös nuoret ymmärtävät hakea apua vastaaviin ongelmiin, eivätkä kärvistele kipujen kanssa. Ne eivät ole mitään normaalia naisen elämään automaattisesti kuuluvaa!

Toisekseen haluan muistuttaa (niin itseäni kuin muitakin) siitä, että koskaan emme tiedä, millainen elämäntilanne/olo ihmisellä on. Että muistaisimme olemaan tuomitsematta/arvostelematta ketään heppoisin perustein. Itse törmään usein siihen oletukseen, että ”sulla nyt ei mitään vaivoja ole” tai “elämäsi on niin helppoa/täydellistä”(?!).  Ja tämä oletus saatetaan tehdä hyvinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Jos olen tällaista mielikuvaa tiedostamattani luonut, haluan karistaa sen tämän kirjoituksen myötä. Toki minä liikun, hymyilen ja pyrin tuomaan enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita julki esim. somessa jne, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö elämässäni voisi olla myös raskaita asioita. Minulla on tapana pyrkiä tietoisesti keskittymään ennen kaikkea hyvään. Kiitollisuus on jokapäiväinen tunne, sillä onhan elämässäni valtavasti asioita, joista olen äärettömän kiitollinen. Mitään niistä en pidä itsestäänselvyytenä ja tiedostan myös, että moni tämänkin sairauden kanssa kamppaileva voi paljon huonommin mitä minä, moni myös kärsii lapsettomuudesta jne. Puhumattakaan ihmisistä, joilla on jokin vielä vakavampi sairaus. Siltikin koen, että joskus on voitava todeta, että ”nyt kyllä ottaa koville” tai ”en jaksa enää yhtään tätä prkl:n sairautta!” ja tuntea myös hetkellistä epäreiluutta, vihaa tai vaikkapa turhautumista. Teennäisellä positiivisuudella eivät asiat parane. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Minulla ei silti ole tarvetta päivitellä suuremmin tätä asiaa, vaan yleensä keskityn (mikäli vain pystyn) johonkin aivan muuhun.

Haluan tuoda tämän omalta osaltani esille myös siksi, koska teen työtä joskus hyvinkin vaikeiden asioiden parissa. Bemer-työssäni tapaan ajoittain myös kivuista ja sairauksista kärsiviä ihmisiä. Haluan, että he tietävät, että tiedän kyllä jotain kivusta. Ja että minun kanssani ei tarvitse pelätä vähättelyä tai ”koita nyt vaan reipastua”-asennetta.

Myös tanssitunneillani käy ihmisiä, jotka tulevat varmasti hyvin monenlaisista lähtökohdista tunneille. Muutamia hyvinkin koskettavia tarinoita olen kuullut ja olen kiitollinen, kun niitä on minulle uskouduttu kertomaan. Haluankin muistuttaa, että tunneilleni voi tulla myös silloin, kun elämä tuntuu jostain syystä vaikealta. Tanssia saa vaikkapa rauhaksiin takanurkassa (usein kyllä aistin, kun joku haluaa, että hänet ”jätetään rauhaan”, toki tästä toiveesta voi myös kertoa!) Kesken saa myös lähteä pois tai pitää taukoa, jos siltä tuntuu. Oli se sitten kipu, väsymys tai huoli, toivottavasti se on edes piirun verran pienempi tunnin päätteeksi. Mutta ainakaan ei tarvitse jäädä pois tällaisten asioiden vuoksi, jos ne eivät ole sinänsä este tanssimiselle. Hymy-pakkoa ei ole.

Neljänneksi haluan kirjoittaa siksi, että koskaan ei tiedä, mistä kuulee sen ratkaisevan kysymyksen tai kommentin, jolla on oleellinen vaikutus omaan elämään tai jonkun toisen elämään. Kirjoitukseni alle saa siis vapaasti kommentoida ja tuoda esille esim. vinkkejä, kuinka vastaavassa tilanteessa on itse tai ystävä saanut apua ja mistä. Tällaisessa hengessä keskustelen asiasta mielelläni. Toivon nimenomaan rohkaisevia, ratkaisukeskeisiä kommentteja. ”Tuohon ei ole parannuskeinoa”, “Ei tohon mikään auta” tai ”Ainoa, mikä auttaa, on kohdunpoisto” on minulle turhia kommentteja, koska niitä en usko. Minä näen asian niin, että koska sairauden syntymekanismi on tuntematon, emme mitenkään voi tietää, mikä voi sen parantaa tai helpottaa oireita.

Aurinko paistaa aina, vaikkei se aina näy
Aurinko paistaa aina, vaikkei se aina näy

Mutta kuten kirjoitin, uskon/tiedän elintavoilla olevan suurta merkitystä. Minä haluan ottaa vastuuta oloni parantumisesta, vaikkei sairastuminen olekaan syytäni. Haluan ainakin yrittää ja sitten todeta, että nyt olen ainakin kokeillut kaiken mahdollisen.

Tiedän toki, että sairaus tulee todennäköisesti olemaan aina osa elämääni, mutta uskon silti vahvasti, että tulen vielä voimaan paljon nykyistä paremmin. Omalla kohdallani pyrin kuitenkin siihen, etten ota sairautta liiaksi osaksi identiteettiäni. Haluan oikeasti parantua ja olen myös valmis tekemään töitä sen eteen.

Minä en ole menettänyt toivoani, ethän sinäkään yritä viedä sitä minulta.

 

1 Comment

  1. Kaija Törmä
    September 6, 2017

    Avoin ja rehellinen kirjoitus Marinka – ja lisäksi hyvin kirjoitettu! Eteenpäin, sanoi mummo lumessa! Eihän tässä elämässä muutakaan voi! Ja todella aurinko paistaa, vaikka sitä ei aina näy.

    Lämpimät terkut nykyisin blondille Marinkalle!
    Yksi vaivainen mummo jo nuoresta asti

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *