Month: August 2017

On tullut päivä, jolloin haluan avoimesti kertoa, että minä, monen silmissä ehkä jossain määrin ”terveyden ja hyvinvoinnin lähettiläs”, en itse voi hyvin.

Elämääni rasittaa tällä hetkellä lähes päivittäinen kipu. Kivun syy on arvioiden mukaan adenomyoosi, eräs endometrioosin muoto.

Tässä hieman taustaa tilanteelleni: Olen kärsinyt voimakkaista kuukautiskivuista aina 12-vuotiaasta asti. Endometrioosi-diagnoosin sain vihdoin jokunen vuosi sitten tähystysleikkauksessa. Leikkaus ei kuitenkaan juuri auttanut tilanteeseeni, sen sijaan sain paljon apua alkaessani käyttää fysikaalista Bemer-verisuoniterapiaa. Aiheesta ja aiemmasta tilanteestani voi halutessaan lukea lisää sivuillani olevasta artikkelista:
http://marinka.fi/files/images/Kuntosali_Fitness-lehti-3-2015-Bemer.pdf

Bemerin myötä kovat kipupäivät olivat historiaa eikä kipu esim. estänyt työntekoa yhtenäkään päivänä, kuten aiemmin kävi usein. Sain apua myös moneen muuhun vaivaan ja oivalsin omakohtaisesti mikroverenkierron merkityksen terveydelle. Saatuani itseni kaikin puolin terveemmäksi toivotimme lapsen tervetulleeksi, jos niin onnekkaasti kävisi, että tulisin raskaaksi. Raskaus onnistui luonnollisesti ja se sekä siitä palautuminen menivät hyvin.

Raskauden jälkeen

Kun kuukautiskiertoni käynnistyi puoli vuotta raskauden jälkeen imetyksen lopetettuani, kovat kivut palasivat. Toivoin, että kyseessä on hetkellinen vaihe hormonitoiminnan käynnistyttyä uudelleen. Valitettavasti näin ei ollut, vaan kivut ovat yhä, nyt vuosi tästä, lähes yhtä kovia ja nykyään lähes päivittäisiä. Loppuvuodesta asennettu kierukka helpotti tilannetta hieman eikä vuotoja juuri ole, mutta kipua on silti, nyt kesän aikana kipupäiviä on ollut lähes jatkuvasti. Jonkin aikaa sitten nämä sekä vauvavuodelta ”päälle jääneet” yöheräilyt aiheuttivat myös mittavia uniongelmia, jotka tietysti yhdessä kipujen kanssa ovat tehneet elämän ajoittain raskaaksi. Nyt nukun onneksi taas paremmin ja pärjään kyllä pääosin kipulääkkein, mutten tietenkään halua, että tilanne jatkuu tällaisena loputtomiin.

Pyrin aina selvittämään ja hoitamaan ensisijaisesti oireiden syitä enkä oireita, mutta syiden ollessa mysteeri tämä on tietysti mahdotonta. Ilman lääkkeitä en useinkaan selviydy normaalista elämästä enkä kestä kipua myöskään henkisesti, joten on ollut pakko hyväksyä, että juuri nyt tarvitsen lääkkeitä (tämän hyväksyminen ei ole ollut helppoa). Varsinaisia ”vaihdevuodet aiheuttavia” endometrioosi-lääkkeitä en kuitenkaan suostu edes kokeilemaan, sillä olen varsin hormoniherkkä ja saan jo e-pillereistä mittavia sivuvaikutuksia (kierukkaan sopeutuminenkin kesti puoli vuotta, jos olen vieläkään ihan sopeutunut). Uskon myös, että oman hormonitoiminnan peukalointi niin vahvasti on loppupeleissä enemmän haitallista. Täytyy olla parempi keino!

Mitä raskaus sai kehossani aikaan, kun kipu palasi?!

Naistentautien poliklinikalla selitin viime keväänä tilannettani lääkärille. Kerroin, että uskon raskauden aikana kehossani tapahtuneen jotakin, joka on saanut kivut palaamaan. Kivun luonne on muuttunut vuosien takaisesta ja näin uskon myös sairauden jollain lailla ”muuttuneen” raskausaikana. Lääkärin mukaan saatoin hyvinkin olla oikeassa: Olen kuulemma tyypillinen adenomyoosi-potilas. Endometrioosi kehittyy joillain, tyypillisesti juuri ikäisilläni, naisilla adenomyoosiksi raskauden aikana. Sen syitä ei tunneta. Kehontuntemukseni on hyvä ja tälläkin kertaa aavistelin oikein, jotain on muuttunut ja se jokin liittyi raskausaikaan. Diagnoosin saanti helpotti hieman, vaikka tämä sairaus onkin ehkä jopa endometrioosia kinkkisempi (sitä ei voida operoida muutoin kuin poistamalla koko kohtu). Adenomyoosista lisää: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00103

Adenomyoosin hoitoon ei siis tunnetusti auta muu kuin kierukka, kipulääkkeet ja kohdunpoisto. Viimeisintä vältän viimeiseen asti, vaikkei meillä lapsitoiveita enää olekaan. Uskon silti, ettei kohdunpoisto ole ihan pikku juttu. Toki jos ei muu auta, niin siinä tapauksessa sitäkin on harkittava. Haluan silti vielä katsoa, onko muuta tehtävissä ja voiko myös aika parantaa tilannetta. Voihan olla, että kehoni hormonitasapaino jne ei ole vieläkään täysin palautunut raskaudesta.

Ja sitten ne elintavat…

Uskon tietysti myös, että elintavoilla on valtava merkitys terveydentilaamme. Näin ollen halusin tässä kohtaa kysyä itseltäni rehellisesti, olenko viime aikoina tehnyt kaikkeni, jotta voisin paremmin? Vastaus on: en. Tietysti perusteluja ja selityksiä löytyy, sillä kipujen kanssa liikkuminen on joskus haastavaa, jopa mahdotonta ja kipu myös vie energiaa eikä sen keskellä jaksa aina miettiä syömisiään. Pääsääntöisesti syön terveellistä ruokaa. Ehkä kaiken kaikkiaan syön hieman liian vähän (etenkin väsyneenä menetän helposti ruokahaluni), mutta esimerkiksi aamiaista en jätä väliin koskaan ja useimpina päivinä syön terveelliset lounaan ja päivällisen sekä pari välipalaa.

Gluteenitonta ruokavaliota olen noudattanut jo jonkin aikaa ja se tuntuu itselleni sopivalta. Gluteeniviljojen poisjättäminen oli myös varsin helppoa, koska en kaipaa leipää/pullia tms. (ja nykyään saa hyviä, gluteenittomia kauraleipiä jne, joita syön silloin tällöin)

Mutta herkuttelu on mennyt viime aikoina kohdallani hieman överiksi. Aiemmin herkkuja kului pienet määrät kerran-pari viikossa, mutta kipujen pahentuessa ovat myös herkkumäärät kasvaneet. Syön etenkin sokerisia herkkuja usein ”lohdukkeeksi” kipuun, tämän tiedostan. Eikä siinä olisi ongelmaa, jos niitä kipupäiviä olisi pari kuukaudessa, mutta jos niitä onkin yli 20, suurin osa päivistäni on tämän seurauksena herkkupäiviä. Siinä ei tietenkään ole enää tolkkua, sillä sokerimäärät nousevat näin nopeasti epäterveellisiin lukemiin.

Olen aina ollut varsin sinut syömisteni kanssa enkä soimaa itseäni edes viime aikojen överiksi menneistä herkutteluista. Nyt haluan kuitenkin oikeasti saada itseni kuntoon, joten on syytä tehdä ryhtiliike. Ja yksi merkittävä asia tässä on tietysti ruokavalion kuntoon laittaminen.

Nyt olisikin siis vuorossa sokeri, jonka heivaaminen ei varmasti tule olemaan läheskään yhtä helppoa, kuin gluteenin poisjättö..! Olen kuitenkin pyöritellyt asiaa mielessäni jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että olen valmis. Tarvittava ”soturiasenne” on löytynyt ja pitääkseni sitä yllä perustin facebookiin vertaistukiryhmän ”Sokeriton syksy 2017”. Tervetuloa mukaan kaikki muutkin, jotka haluavat lopettaa tai vähentää sokerin käyttöä! Itse en ole vielä varma, pyrinkö sokerista eroon kokonaan vai pyrinkö takaisin “kohtuukäyttäjäksi”. Tavallaan haluaisin, että voisin silloin tällöin syödä suklaata, ottaa palan kakkua juhlissa jne, mutta ylläpitääkö se vain addiktiota? Se selvinnee ajan kanssa. Alkuun lienee parasta jättää sokeri pois kokonaan ja antaa kehon puhdistua. Ilmeisesti pari viikkoa ajaa asian. Olisihan se toisaalta aika jännä ajatus, että makeanhimo voisi lakata kokonaan? Voiko näin tosiaan käydä?

Lisää fyysistä voimaa

Toinen merkittävä asia terveyteni kannalta on fyysinen kuntoni ja etenkin kehonkoostumukseni. Monesti törmää oletukseen, että olen tanssinopettajan työni puolesta hyvässä kunnossa ja koska olen hoikka, myös kehonkoostumukseni on hyvä. Tämä ei ole kuitenkaan aivan näin, sillä raskausajan jälkeinen liikuntani on ollut varsin vähäistä (vauva-ajan väsymys, sen jälkeiset massiiviset uniongelmat+kivut, tänä vuonna olen myös sairastellut jonkin verran) ja kunto on laskenut sen myötä. Sen lisäksi, vaikka painoni on normaali, kehossani on liian vähän lihaksia ja suhteessa liikaa rasvaa. Olen siis ns. ”laiha läski” (vähän huono, mutta yleisesti käytössä oleva termi). Tämä on ollut tilanne lähes aina, enemmän tai vähemmän, tällä hetkellä enemmän. Sisäelinrasvani on onneksi kuitenkin todella hyvä, viimeisin mitattu lukema oli 3 eli sen puolesta ei ole syytä huoleen. En myöskään pidä tarpeellisena rasvaprosentin enkä lihaskunnon saamista minnekään huippu-urheilijan tasolle, vain suositeltuihin normaalilukemiin. Painon en toivo putoavan, mitä tuskin tapahtuukaan, jos onnistun lisäämään lihasmasaani (ja kunhan muistan syödä tarpeeksi), sillä lihas painaa rasvaa enemmän.

Heikko lihaskunto haittaa elämää ihan jo esimerkiksi lasta hoitaessa. Nostelu on rankkaa ja rasittaa kehoa huonolla tavalla. Lihastasapainon tulisi olla kunnossa. Minulla on selkeää epäsuhtaa esim. suht vahvojen vatsalihasten ja heikomman selän osalta (lisäksi esim. käsivoimani ovat varsin heikot ja ranteet ovatkin olleet kovilla vauvaa nostellessa alusta asti). Vauvan nostelu ei siis automaattisesti kasvata lihaksia tarvittavassa määrin sitä mukaa, kun vauva kasvaa, ei ainakaan minun kohdallani.

Iän myötä lihaskunnon merkitys vain kasvaa, kun lihasten suojaava tehtävä korostuu. Olen tyytyväinen siihen, miltä näytän, eli tämä ryhtiliikkeeni liittyy ennen kaikkea terveyteen ja hyvinvointiin. Sporttisempi ja terveempi olemus on sitten vain mahdollinen bonus. Lihaskunnon heikkous tuntuu myös olossa, joka ei ole ollenkaan niin vahva ja hyvä, mitä joskus paremmassa kunnossa olleena. Hyvä fyysinen kunto on luonnollisestikin osa terveyttä.

Liikunta on palkinto, ei rangaistus

Lihaskunnon kehittäminen kivuista kärsiessä on tietysti haastavaa. Tässäkin on oltava maltillinen ja itselleen armollinen. Minulla on tutun personal trainerin laatima, koko kehon lihakset kattava saliohjelma, jota olen ottanut tavoitteekseni tehdä kahdesti viikossa. Nyt olen noudattanut ohjelmaa kuukauden ajan, joitakin treenejä väliin jättäen. Kun kipu on kovaa, en pakottaudu hampaat irvessä salille. Jos kuitenkin emmin, mennäkö vaiko eikö, menen luvaten itselleni, että voin tulla kesken pois. Harvoin tekee mieli keskeyttää treeniä. Saman huomaan tanssiessani: En välttämättä hingu päästä kipeänä harjoittelemaan, mutta kipu usein jää taka-alalle tanssiessa. Endorfiinien virratessa sen merkitys pienenee ja on helpottavaa huomata, että kuitenkin kykenee liikkumaan. Siitä muistan olla kiitollinen! Joskus kipu voi kuitenkin pahentua etenkin kovista isku-liikkeistä ja silloin on tietysti otettava iisimmin. Ja jos kipupäiviä on monta peräkkäin, voi treeneihin tulla tauko.

Ei sitä tietenkään aina myöskään jaksa ”olla reipas”, vaan joskus on annettava periksi ja jäätävä sängynpohjalle tai pyrittävä selviytymään vain pakollisista arkiaskareista lapsenhoitoineen. Joskus myös tulee itku ja turhautuminen. Kyllä siitä sitten kuitenkin aina noustaan. Liikunnan osalta minulle on tärkeää pitää se mukavana, en koskaan treenaa väkisin. Olen sitä mieltä, että liikunnan on oltava kivaa! Nyt se voi joskus olla vähän vähemmän kivaa ja siihen liittyy tasapainottelua sen kanssa, millainen oloni on ja mikä määrä ja millaista liikuntaa tekee hyvää. Itselleni se on kuitenkin pääosin leppoisaa omaa aikaa ja jotain sellaista, jota haluaa tehdä. Ja vaikka yksittäinen liikuntasuoritus tuntuisikin joskus kipujen vuoksi vähän pahalta, kokonaisuudessaan voin paremmin, kun liikun.

Leikkauspöydälle(kö)?

Olen sairauteni vuoksi jonossa tähystysleikkaukseen, mutta en ole vielä varma, päädynkö lopulta leikkauspöydälle. Koen, että olen aloittanut ”kilpajuoksun” parantaakseni tilannetta ennen leikkauskutsua.  Etenkin, jos kyseessä on adenomyoosi, tähystyksestä ei ole muuta hyötyä kuin mahdollinen diagnoosin vahvistuminen (endometrioosipesäkkeitä siinä toki pystyttäisiin poistamaan, jos niitä löytyy). Ennen päätöstä pyrin kuitenkin parantamaan tilannetta kaikin keinoin. Haluan tietysti myös leikkauksen tullesssa olla mahdollisimman hyvässä kunnossa riskien minimoimiseksi ja nopeamman toipumisen edistämiseksi.

Funktionaalinen lääketiede avuksi

Näiden edellä kuvaamieni omien toimieni lisäksi päätin kokeilla funktionaaliselta lääkäriltä saatavaa apua. Bemer-liiketoiminnan kautta tuttu lääkäri uskoo, että kohdallani on kyse DNA:ssa olevista muutoksista. Minulle on nyt tehty DNA-testejä ja menen vielä kattaviin verikokeisiin, joiden avulla räätälöidään hoito mm. lisäravinteita käyttäen. Jo ensimmäinen käynti funktionaalisella lääkärillä oli aivan toista, mitä lääkärillä yleensä: Istuin siellä kaksi tuntia ja kävimme tarkoin läpi sairaushistoriaani, oireitani, ruokavaliotani jne. Olo tämän suhteen on toiveikas! Tavallaan myös toivon, että edes osa oireistani selittyisi vaikkapa liian pienillä rautavarastoilla (josta hemoglobiini ei vielä kerro mitään) tai jollain muulla, helposti korjattavalla, puutoksella. On myös mahdollista, että minulla on lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka on yhteydessä moniin oireisiin ja olooni. Myös tähän tiedän monen saaneen merkittävää apua funktionaaliselta lääkäriltä.

Action plan

Aikomuksenani on siis laittaa parempaan kuntoon ruokavalioni ja kuntoni sekä kehonkoostumukseni ja selvittää mahdollisimman tarkoin, mikä kehossani ”mättää”. Jatkan tietysti myös Bemerin käyttöä. Pitänee se ainakin muut, vanhat vaivat poissa ja immuunivasteen sekä mm. ravinteiden imeytymisen parempana. Hirvittää ajatellakin, missä kunnossa olisin, jos aiemmat, ennen Bemerin käyttöä olleet vaivat olisivat nykyisen sairauteni ohella osa jokapäiväistä elämää.

Miksi kerron kaiken tämän?

Aniharvoin avaudun sairasteluistani näin avoimesti ja julkisesti. Miksi sitten kirjoitan tästä sairaudestani ja suunnitelmistani oloni parantamiseksi? Ensinnäkin haluan lisätä tietämystä tästä huonosti tunnetusta ja usein puutteellisesti diagnosoidusta sairaudesta. Itsellänikin meni yli 20 vuotta, että sain ensimmäisen endometrioosi-diagnoosin. Sain myös vuosikaudet virheellistä tietoa siitä, että ”raskaus kyllä parantaa sairauden”. Pahinta on ollut  vuosikausia jatkunut vähättely, että kipuni olivat jotenkin ”luonnollisia”, koska liittyivät kuukautiskiertoon. Toivon, että myös nuoret ymmärtävät hakea apua vastaaviin ongelmiin, eivätkä kärvistele kipujen kanssa. Ne eivät ole mitään normaalia naisen elämään automaattisesti kuuluvaa!

Toisekseen haluan muistuttaa (niin itseäni kuin muitakin) siitä, että koskaan emme tiedä, millainen elämäntilanne/olo ihmisellä on. Että muistaisimme olemaan tuomitsematta/arvostelematta ketään heppoisin perustein. Itse törmään usein siihen oletukseen, että ”sulla nyt ei mitään vaivoja ole” tai “elämäsi on niin helppoa/täydellistä”(?!).  Ja tämä oletus saatetaan tehdä hyvinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Jos olen tällaista mielikuvaa tiedostamattani luonut, haluan karistaa sen tämän kirjoituksen myötä. Toki minä liikun, hymyilen ja pyrin tuomaan enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita julki esim. somessa jne, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö elämässäni voisi olla myös raskaita asioita. Minulla on tapana pyrkiä tietoisesti keskittymään ennen kaikkea hyvään. Kiitollisuus on jokapäiväinen tunne, sillä onhan elämässäni valtavasti asioita, joista olen äärettömän kiitollinen. Mitään niistä en pidä itsestäänselvyytenä ja tiedostan myös, että moni tämänkin sairauden kanssa kamppaileva voi paljon huonommin mitä minä, moni myös kärsii lapsettomuudesta jne. Puhumattakaan ihmisistä, joilla on jokin vielä vakavampi sairaus. Siltikin koen, että joskus on voitava todeta, että ”nyt kyllä ottaa koville” tai ”en jaksa enää yhtään tätä prkl:n sairautta!” ja tuntea myös hetkellistä epäreiluutta, vihaa tai vaikkapa turhautumista. Teennäisellä positiivisuudella eivät asiat parane. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Minulla ei silti ole tarvetta päivitellä suuremmin tätä asiaa, vaan yleensä keskityn (mikäli vain pystyn) johonkin aivan muuhun.

Haluan tuoda tämän omalta osaltani esille myös siksi, koska teen työtä joskus hyvinkin vaikeiden asioiden parissa. Bemer-työssäni tapaan ajoittain myös kivuista ja sairauksista kärsiviä ihmisiä. Haluan, että he tietävät, että tiedän kyllä jotain kivusta. Ja että minun kanssani ei tarvitse pelätä vähättelyä tai ”koita nyt vaan reipastua”-asennetta.

Myös tanssitunneillani käy ihmisiä, jotka tulevat varmasti hyvin monenlaisista lähtökohdista tunneille. Muutamia hyvinkin koskettavia tarinoita olen kuullut ja olen kiitollinen, kun niitä on minulle uskouduttu kertomaan. Haluankin muistuttaa, että tunneilleni voi tulla myös silloin, kun elämä tuntuu jostain syystä vaikealta. Tanssia saa vaikkapa rauhaksiin takanurkassa (usein kyllä aistin, kun joku haluaa, että hänet ”jätetään rauhaan”, toki tästä toiveesta voi myös kertoa!) Kesken saa myös lähteä pois tai pitää taukoa, jos siltä tuntuu. Oli se sitten kipu, väsymys tai huoli, toivottavasti se on edes piirun verran pienempi tunnin päätteeksi. Mutta ainakaan ei tarvitse jäädä pois tällaisten asioiden vuoksi, jos ne eivät ole sinänsä este tanssimiselle. Hymy-pakkoa ei ole.

Neljänneksi haluan kirjoittaa siksi, että koskaan ei tiedä, mistä kuulee sen ratkaisevan kysymyksen tai kommentin, jolla on oleellinen vaikutus omaan elämään tai jonkun toisen elämään. Kirjoitukseni alle saa siis vapaasti kommentoida ja tuoda esille esim. vinkkejä, kuinka vastaavassa tilanteessa on itse tai ystävä saanut apua ja mistä. Tällaisessa hengessä keskustelen asiasta mielelläni. Toivon nimenomaan rohkaisevia, ratkaisukeskeisiä kommentteja. ”Tuohon ei ole parannuskeinoa”, “Ei tohon mikään auta” tai ”Ainoa, mikä auttaa, on kohdunpoisto” on minulle turhia kommentteja, koska niitä en usko. Minä näen asian niin, että koska sairauden syntymekanismi on tuntematon, emme mitenkään voi tietää, mikä voi sen parantaa tai helpottaa oireita.

Mutta kuten kirjoitin, uskon/tiedän elintavoilla olevan suurta merkitystä. Minä haluan ottaa vastuuta oloni parantumisesta, vaikkei sairastuminen olekaan syytäni. Haluan ainakin yrittää ja sitten todeta, että nyt olen ainakin kokeillut kaiken mahdollisen.

Tiedän toki, että sairaus tulee todennäköisesti olemaan aina osa elämääni, mutta uskon silti vahvasti, että tulen vielä voimaan paljon nykyistä paremmin. Omalla kohdallani pyrin kuitenkin siihen, etten ota sairautta liiaksi osaksi identiteettiäni. Haluan oikeasti parantua ja olen myös valmis tekemään töitä sen eteen.

Minä en ole menettänyt toivoani, ethän sinäkään yritä viedä sitä minulta.

 

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni aiheesta ”Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi”. Haluan vielä avata erikseen sitä prosessia, jonka kävin raskauden aikana läpi valmentautuessani synnytykseen. Suosittelen lämpimästi kaikille synnyttäjille kunnon valmennukseen tai vaikkapa useampaankin osallistumista sekä synnytyksen suunnittelua ja harjoittelemista. Ehkäpä jutustani saa joitain vinkkejä aiheeseen liittyen.

Otin asiakseni valmentautua synnytykseen perusteellisesti, minulle se oli paras keino synnytyspelkoni voittamisessa. Tekstiäkin on siis aika paljon. Toki aikavälikin oli yli puoli vuotta. Siinä ajassa ehtii, vaikka elämässä tapahtui tietysti koko ajan paljon muutakin.

Aiemmassa postauksessani kerroin suunnanmuutoksesta ajatteluuni. Tähän sain sysäyksen itämaisen tanssin festareilla. Sen jälkeen suuntasin ajatteluani koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan olla aktiivinen synnyttäjä, joka tietää itse, mitä tekee ja osaa edistää oman synnytyksensä kulkua, helpottaa kipuaan jne. (huom. Aktiivinen synnytys tunnutaan joskus sekoitettavan luonnolliseen synnytykseen, jota se ei tarkoita, vaikka tietysti se voi myös olla sitä. Lisää aktiivisesta synnytyksestä: http://aktiivinensynnytys.fi/tietoa/aktiivinen-synnytys/

Tietoa kirjallisuudesta

Kesällä luin kaksi synnytys-aiheista kirjaa. Ne olivat hyvin erilaisia keskenään. Toinen, synnytyspelkoon pohjautuva kirja ”Kun synnytys pelottaa”, oli hyvä, synnytystä pelkäävän näkökulmasta kirjoitettu kirja, jossa oli paljon tietoa sekä kiehtovia synnytystarinoita. Kirja ei kuitenkaan mielestäni kertonut riittävästi lääkkeiden, sektion ym. haitoista ja riskeistä. Hämmästyin suuresti, kun kirjassa oli mainittu mm., että masennuslääkkeistä ei ole raskauden aikana mitään haittaa (tätä en kyllä usko). Koska kirja on ennen kaikkea synnytyspelkoisille kirjoitettu, ehkä siinä yritettiin lievittää lääkkeiden käytöstä aiheutuvaa syyllisyyttä? Tavallaan ymmärrän tämän, mutta eivät tosiasiat muutu miksikään siitä, että niitä kaunistellaan. On myös melkoisen hämmentävää, etenkin ensisynnyttäjälle, kun saatu tieto on niin ristiriitaista ja mustavalkoista. Toisaalta kuulee, että lääkkeellinen synnytys on täysin turvallinen ja sektio ”ihan yhtä hyvä tapa synnyttää”, toisaalta taas, että kaikki lääkkeet ovat ”vaaraksi vauvalle” eikä luonnolliseen synnytykseen tulisi puuttua millään tavoin. Aika rajuja väitteitä, kun totuus on varmasti jossakin välimaastossa. Itse haluan tietää faktat asioista ja tehdä valintani ne tiedostaen.

Toinen lukemani kirja ”Raskaus, synnytys, äitiys” olikin sitten aivan päinvastainen eli selvästi luonnollisen synnytyksen puolesta kirjoitettu. Siinä oli kerrottu selkeästi synnytyksen vaiheet (jotka muuten miehenikin luki). Olisinkohan saanut tästä kirjasta vahvistuksen sille toiveelleni, että omissa vaatteissa synnyttäminen on ihan ok..? En enää muista, mutta kirja oli hyvin ”luomu-henkinen” ja lääkevastainen (tätä vähän liikaakin). Oli toisaalta hyvä lukea kaksi täysin erilaista kirjaa, kun oma ajatusmaailmani sijoittuu tosiaan jonnekin näiden välimaastoon. Haluan esim. tietää lääkkeiden riskeistä, mutta en silti kiellä niitä itseltäni, jos koen niiden käytön tarpeellisena. Sekä tiedon pimittäminen että liiallinen pelottelu ovat mielestäni haitallisia lähestymistapoja. Mietinkin näitä kirjoja lukiessani ja myöhemmin myös valmennuksissa käydessäni, että synnytyskeskusteluun liittyy paljon tätä mainitsemaani vastakkainasettelua. Todellisuus vastaa harvoin näitä ääripäitä.

Käynti pelkopolilla ja synnytyksen suunnittelu

Sain synnytyspelkoni vuoksi lähetteen pelkopolille eli pääsin tutustumaan Jorvin synnytysosastoon ja keskustelemaan kätilön kanssa. Nykyään tutustumiskäynnit ovat virtuaalisia, joten tämä oli sikälikin hieno mahdollisuus. Jorvissa juttelin noin tunnin ajan Anne-nimisen kätilön kanssa synnytyssalissa. Keskustelussa käytiin läpi pelkoani ja toiveitani synnytykseen liittyen ja toiveet kirjattiin ylös. Juttelimme siitä, kuinka toivoin kunnioittavaa kohtaamista ja kohtelua. Sitä, että minulle kerrotaan aina, mitä aiotaan tehdä, ehkä jopa kysytään ennen kuin kosketaan. Juttelimme myös lääkityksestä, lämmön käytöstä kivunlievityksenä ja pystyasennon hyödyntämisestä. Siitä, koska saan tulla sairaalaan (toivoin, ettei kotona tarvitsisi sinnitellä kovin pitkään ja Anne lupasikin, että voisin tulla heti, kun siltä tuntuu).  Kysyin myös, onko tosiaan ok, että pidän omat vaatteet päällä synnytyksessä. Sairaalavaatteet saavat minut tuntemaan välittömästi itseni potilaaksi ja sitä halusin välttää. Vaatteet olivat yksi tapa vahvistaa oloani aktiivisena synnyttäjänä. Tämä oli kuulemma ihan ok enkä tuntenut, että olisin vaatimassa mitään ihmeellisyyksiä. Kysyin myös, voisonko ottaa Bemer-laitteeni mukaan synnytykseen. Se sopi. Kerroin Annelle lisäksi, että toivon pystyväni hyödyntämään vatsatanssia synnytyksessä. Tästä hän oli innoissaan ja kannusti minua tähän. Juttelimme myös ponnistusasennosta, jonka toivoin olevan pystyasento. Minua kuitenkin huolestutti huimaus-taipumukseni ja aavistelin, että ehkä synnytysjakkara tai kylkiasento voisi olla hyvä vaihtoehto. Toivoin myös, että pääni ei olisi ponnistaessa alempana, mitä muiden päät. Ajatus tästä ahdisti. Pieni, mutta tärkeä asia tämäkin.

Ajattelin etukäteen, että olen varmaan kauhean ”vaativa”, kun esitän tällaisia toiveita, mutta ne kaikki olivat kuulemma täysin ok ja oli kuulemma hyväkin, kun olin näitä asioita pohtinut ja sen osalta suunnitellut synnytystä. Sain myös vahvistuksen sille, että jos synnytykseen osuu kätilö, jonka kanssa ei kemiat toimi, kätilön voi (oikeasti) vaihtaa. Siitä ei kuulemma kukaan loukkaantuisi. Tämä tieto oli helpotus. Käynnistä oli kaiken kaikkiaan todella paljon hyötyä! Nyt pystyin myös kuvittelemaan itseni tiettyyn paikkaan synnyttämään (toki piti varautua siihen, että Jorvissa olisi täyttä ja minut ohjattaisiinkin muualle). Pääsin myös siitä virhekäsityksestäni, että synnytyssali on kamala, kolkko paikka. Kokemusta minulla on vain leikkaussaleista ja jo sana ”sali” toi lähinnä sellaisen mieleeni. Synnytyssali oli kuitenkin varsin viihtyisä huone, jonka tunnelmaa voi säätää vaikkapa valaistuksella ja musiikilla.

Olen kuullut monen sanovan, että synnytystä ei voi suunnitella. Kirjaamani toiveet ovat kuitenkin osa suunnittelua ja noita toiveitahan oli lopulta aika paljon. Eivät ne tarkoita sitä, että suunnittelisin synnytyksen kulun, sitähän ei voi etukäteen tietää, mutta paljon voi, ja mielestäni ehdottomasti kannattaakin, suunnitella ja toivoa. Lopussa vielä tarkempi synnytystoivelistani.

Synnytysvalmennuksia ym. valmentautumiseen liittyvää

Vauvantai

Olin varsin skeptinen neuvolan synnytysvalmennusta kohtaan ja päätimmekin osallistua maksulliseen Vauvantai-valmennukseen, jonka veti terveydenhoitaja Laura. Sen kesto oli n. 5 tuntia ja se sisältäisi myös käytännön harjoittelua (mielestäni ihan ehdoton juttu!) Valmennuksessa harjoiteltiin mm. asentoja, joissa voi olla supistusten aikana ja asioita, joilla tukihenkilö voi auttaa helpottamaan kipua.

Valmennus oli kaiken kaikkiaan hyvä ja käymisen arvoinen. Siinä esiteltiin kattavasti ja havainnollistaen synnytyksen vaiheet, luonnollisia sekä lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja hyötyineen ja haittoineen, ilman pelottelua ja kannanottoa siihen, mitä kivunlievityskeinoja tulisi käyttää. Osallistujia oli melko vähän, joka mahdollisti kysymysten esittämisen ja henkilökohtaisen ohjauksen harjoituksissa. Harjoituksia olisin toivonut vielä enemmän.  Teoriaosuus (synnytyksen vaiheet jne) vei paljon aikaa ja tämä tieto oli itselleni pääosin tuttua lukemieni kirjojen ansiosta.

Valmennuksen parasta antia oli akupisteiden painamisen opettelu, etenkin alaselän pisteitä tuli hyödynnettyä loppuraskaudessa ja synnytyksessä paljon! Hengitystäkin opeteltiin hieman. ”Synnytyslaulua” vetäjä demonstroi, mutta mainitsi, että sen harjoittelu ja käyttö synnytyksessä ”tuntuu tyhmältä”. Mietin, että olipa hölmöä päästää suustaan tuollaista… miksi sen pitäisi tuntua tyhmältä ja jos hänestä tuntuukin, miksi välittää tuo häpeä meihin osallistujiin..?! Eikö valmennuksen tarkoitus ole edesauttaa harjoittelemalla sitä, jotta tositilanteessa asiat sujuvat luontevasti, kun niitä on treenattu? Onneksi minun synnytystiimilleni ei synnytyslaulu tuottanut ongelmia, se sujui meiltä kaikilta ihan luontevasti ja ilman häpeää. Synnytyslaulu auttoi keskittymään suun rentona pitämiseen supistusten aikana (joka helpottaa myös lantion alueen rentona pitämistä ja kipua).

Neuvolan valmennus

Pohdimme, osallistuako ollenkaan neuvolan valmennukseen, mutta päätimme osallistua (lähinnä siksi, että siellä voisi mahdollisesti tutustua lähialueen vauvojen vanhempiin). Valmennus pidettiin kahtena iltana 1,5h kerrallaan. Ensimmäisessä illassa aiheena oli synnytys. Osallistujia oli paljon ja istuimme ison pöydän ääressä. Valmennus oli pintaraapaisu synnytyksestä. Tietoa paukutettiin kovalla tahdilla ja joku huolestuneen oloinen nainen keskeytti monesti kyselemällä ennen aikojaan epiduraalista, välilihan leikkauksesta jne…

Mitään uutta tietoa en valmennuksesta saanut. Virheellistä tietoa tuli epiduraalin osalta, kun valmentaja väitti, että jos sen aikoo ottaa, se tulee tehdä viimeistään kohdunsuun ollessa  4cm auki. Muuten se ei hänen mukaansa ehtisi vaikuttaa. Jorvissa käydessäni olin asiaa kätilöltä kysynyt, sillä pelkäsin tilannetta, jossa olisin tosi kipeä ja haluaisin epiduraalin, mutta kohdunsuu olisikin jo enemmän auki. Sieltä kerrottiin, että ”kyllä me tarvittaessa laitetaan vaikka olisi jo 9cm auki” (ja minun synnytyksessäni pyysin ja sain sen 7cm kohdalla). Monikohan ottaa epiduraalin tämän neuvolan valmennuksesta saadun luulon varassa ”varoiksi”, kun pelkää, ettei saisi sitä halutessaan myöhemmin?!

Ihmeekseni (ja iloiseksi yllätyksekseni) joitain luonnollisiakin keinoja lievittää kipua mainittiin. Kuitenkin vaikutti siltä, että koko valmennuksesta välittyvä asenne oli ”kyllä ne siellä tietävät, ei teidän tarvitse tietää”. Ja valmentajalla tuntui myös olevan kiero halu pelotella osallistujia mm. kommentoimalla ”ponnistuskipuun ei sitten auta mikään!” ja ”Se on sitten tosi iso piikki!” (puhe oli pudendaalipuudutuksesta) sekä ”ottakaa vaan sitä parasetamolia kotona, mutta ei se kyllä mitään auta!” Miehenikin kommentoi, että jos ei olisi valmiiksi synnytyspelkoinen, tämän neuvolan valmennuksen jälkeen todennäköisesti olisi. Omaa pelkoani se ei lisännyt, koska olin jo aloittanut ”kunnollisen valmentautumisen”. Minä lähinnä säälittelin niitä paikalla olevia, jotka kävivät ainoastaan tässä valmennuksessa. Aika heppoisin eväin menisivät synnyttämään…  Käytännön harjoituksia valmennuksessa ei ollut lainkaan.

Toisella valmennuskerralla käsiteltiin imetystä ja lapsen hoitoa. Alussa oli 15min tietoisku hampaiden hoidosta, joka vei ihan turhaa aikaa. Tämän saman tiedon saisi halutessaan käymällä suuhygienistillä (kuuluu synnyttäjille).Tämä kerta oli ihan ok, vaikkakin ihmettelimme sitä, miksi miehet piti jossakin kohtaa viedä omaan huoneeseensa juttelemaan vauvantulosta erikseen ”miehen näkökulmasta”, aika vanhanaikaista… (ja juttutuokio oli kuulemma kysymyksiin vastaamista vuorotellen, aikaa ei ollut keskusteluun).

Pidin siitä, että imetyksestä jne puhuttiin asiallisesti, ”maalaisjärki-tyyliin” ilman täysimetys-fanaattisuutta tms. Tällä kerralla puhuttiin, iloiseksi yllätyksekseni, myös vauvan koskettamisen ja läheisyyden tärkeydestä ja siitä, että nyt vauva on nyt ensisijainen asia (toki itsestään selvää, mutta ehkä hyvä muistutus jollekin uraohjus-pariskunnalle tms). Muistutettiin kuitenkin myös (Jari Sinkkosen tapaan), mitä on ”riittävän hyvä vanhemmuus”, täydellisyyteen ei kannattaisi pyrkiä. Tästä toisesta kerrasta jäi ihan hyvä fiilis. Synnytystä koskevaa valmennusta en voi kyllä hyvällä tahdollakaan suositella kenellekään, mikäli se on sisällöltään sitä, mitä kohdallamme (huom. tämä lienee hyvin paljon riippuvainen vetäjästä). Neuvolasta kuulin myöhemmin, että kukaan ei halua noita valmennuksia vetää eli niiden pitäjillekin ne ovat ikäviä. Aika huolestuttavaa, että näin on varsinkin, kun useimmille synnyttäjille tämä on tosiaan se ainut valmennus.

Nyytti-ryhmä

Sain neuvolasta tiedon synnytyspelkoisten Nyytti-ryhmästä ja koska se sattui ihmeekseni sopimaan iltapainotteisiin aikatauluihini, osallistuin siihen. Vetäjänä oli synnytyspelkoon erikoistunut psykologi Meiju ja ryhmään osallistui n. 5 synnyttäjää. Ryhmään mennessäni ajattelin, etten vielä ole kovinkaan valmentautunut, mutta siellä oivalsin, että olen itse asiassa varsin pitkällä valmentautumisprosessissani. Ryhmässä oli sellaisia, jotka eivät vielä tienneet juuri mitään synnytyksestä ja yksi, jonka tieto pohjautui lähinnä netistä luettuihin ja tutuilta kuultuihin kauhukertomuksiin. Näitä hän jakoi myös ryhmässä ja se oli varsin turhauttavaa. Mietin, että tätäkö tulin ryhmään kuulemaan, kun (onnekseni) omat tuttuni olivat minut kauhutarinoilta säästäneet. Pääosin ryhmäläiset kuitenkin tsemppasivat toisiaan, vaikka omista peloista puhuttiinkin. Oli tietenkin hyvä huomata, että ei ole synnytyspelkonsa kanssa yksin ja kuulla vetäjältä siitä, kuinka moni Nyytti-ryhmäläinen on saanut pelostaan huolimatta hyvän synnytyskokemuksen.

Ryhmässä puhuttiin monista tärkeistä asioista, kuten rentoutumisen tärkeydestä ja sitä harjoiteltiin myös käytännössä. Yhdellä viimeisistä kerroista pohdittiin omia voimavaroja, sitä mikä juuri minusta tekee hyvän synnyttäjän ja tämän koin erittäin hyvänä harjoituksena. Ymmärsin entistä vahvemmin, että meissä jokaisessa on jo itsessään jotakin (tai oikeastaan vaikka mitä, lisäisin nyt), joka auttaa synnytyksessä. Meidän tulee vain valjastaa se jokin voimavaraksemme!

Lisäksi tuli ajatella sitä, kun vauva on jo sylissä ja sitä, mitä haluaisi itselleen siinä kohtaa sanoa. Uskon vahvasti itsesuggestioon, näitä keinoja ei vain aina itse muista käyttää ja siksi on hyvä, kun joku antaa tällaisia tehtäviä. Kun tietoa oli tarpeeksi, alkoi tämä itsensä tsemppaus ollakin se tärkein asia. Yhdellä kerralla olivat myös puolisot mukana ja tämä kerta oli myös hyvä. Arkemme oli tuohon aikaan varsin hektistä ja oli tärkeää pysähtyä keskittymään tulevaan synnytykseen yhdessä.

Nyytti-ryhmän kanssa käytiin myös Kätilöopistolla kuulemassa kätilöä ja tutustumassa synnytyssaliin. Tällä kerralla meinasin pyörtyä melko alkuvaiheessa (kun kätilö kertoi sektiosta) ja jouduinkin poistumaan salista joksikin aikaa. Palattuani päästiin aika pian käytännön harjoituksiin, joihin olin innokas vapaaehtoinen (tekeminen kuuntelemisen sijaan paransi oloani). Testasin sängyllä konttausasentoa (”sammakko”) säkkituoliin nojaten. Asento oli tuttu ja harjoituksen jälkeen käytin sitä kotona vielä ahkerammin. Se rentoutti mukavasti selkää ja suunnittelin hyödyntäväni sitä myös synnytyksessä supistusten aikana (jonka teinkin). Ponnistusasennoista kokeilin kylkiasentoa, joka tuntuikin hyvältä. Päätin, että jos päätyisin makuulle ponnistamaan, pyrkisin olemaan kyljelläni sängynpääty sopivasti pystyasennossa (ja näin myös kävi). Kokeilin myös synnytysjakkaraa, joka tuntui siinä kohtaa hyvältä ja ensisijaiselta vaihtoehdolta ponnistusasennoksi. Tälle käynnille olisin toivonut voivani ottaa mieheni mukaan, mutta tämä oli vain meille ryhmäläisille.

Ylimääräinen ultra

Päätin käydä Diacorissa loppuraskauden ultrassa, koska olin saanut niin puutteellista tietoa julkisella puolella tehdystä loppuraskauden tarkastuksesta. Neuvolakorttiin oli myös kirjattu ”PT” (perätila), vaikka vauva olikin pää alaspäin. Halusin saada paremman tutkimuksen ja mielenrauhan. Diacorin tutkimus rauhoittikin mieleni, etenkin kun lääkäri sanoi, että ”Sinulla on kaikki edellytykset onnistuneelle alatiesynnytykselle” (mitäpä muuta pelkopotilas haluaisikaan kuulla!) Kohdunsuu myös mitattiin millin tarkkuudella ja sain kuulla, että saattaisin synnyttää hieman ennen laskettua aikaa (niin myös tapahtui). Tieto rauhoitti jälleen.

Viekun voimatuokio

Loppuraskaudesta osallistuin Viekun synnyttäjille tarkoitettuun voimatuokioon.  Tämä tuokio oli hyvä ”pysähtyminen” kiireen ja stressin keskellä. Jo Anna-Riitan olemus oli rauhoittava.  Kotona oli meneillään pieni remontti/uudelleenjärjestely ja koska koti oli kaaos, myös oloni oli hieman kaoottinen. Voimatuokiossa rauhoituin todella paljon ja ehdin taas pysähtyä olennaisimpien asioiden äärelle. Pohdimme tuokiossa asioita, jotka painoivat mieltä ja saimme purkaa niitä. Sen jälkeen loimme itsellemme voimakortin synnytykseen valmistautumista ja synnytystä varten. Minä tiivistin korttiini omaksumani asiat: Sen, että kehoni osaisi synnyttää ja että minusta olisi siihen ja että vauva osaisi syntyä. Että luottaisin näihin asioihin. Korttini tekstiksi tulikin: ”Luotan kehooni, luotan mieleeni, luotan vauvaani”. Kortti oli näkyvillä yöpöydälläni synnytykseen asti ja katsoin sitä joka päivä keskittyen luottamaan siinä lukeviin asioihin.

Voimatuokiossa myös tanssittiin jokaisen vuorollaan keksimän liikkeen myötä. Tila (entinen Ipanaisen liiketila) oli hieman ahdas, muutoin tuokio oli antoisa ja rauhoittava, juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ostin samalla Ipanaiselta ensimmäisen mekon vauvalle (olin juuri saanut Diacorin käynnilläni kuulla, että meille tulisi tyttö). <3 Pelon keskellä fiilistely ja ”hurahtaminen” oli ollut vähäistä, nyt oikein yritin hieman hurahtaa ja nauttia loppuraskaudesta.

Doula/tukihenkilö

Aloin ensimmäisen kerran pohtia doulan palkkaamista synnytykseen, kun kävin kuuntelemassa Kirsin ja Jennan luennon kesäfestareilla. Tapasimmekin yhden doulan, mutta monen tekijän summana päädyimme lopulta pyytämään synnytykseen ystäväämme Pirjoa. Hän oli ollut mukana jo kolmessa synnytyksessä (sekä synnyttänyt itse kolmesti) ja oli halukas osallistumaan meidänkin synnytykseen., kun häntä siihen pyysimme.  Ratkaisu tuntui hyvältä, sillä tärkeintä tukihenkilössä on mielestäni luottamus häneen ja se, että hän tukee synnyttäjää juuri niin kuin synnyttäjä toivoo. Itse koin, että tutun, luotettavan naisen läsnäolo synnytyksessä mieheni lisäksi olisi hyvä juttu, jollain lailla sain siitä lisää turvaa ja tsemppiä.

Yksityisvalmennus

Vielä muutama viikko ennen laskettua aikaa pyysimme kätilö-Jennaa pitämään meille yksityisvalmennusta. Halusin saada synnytystiimini (minä, mieheni ja ystäväni) kasaan ja harjoitella yhdessä kivunlievityskeinoja, käydä läpi toiveitani jne. Olin tavannut Jennan aiemmin mainitsemillani itämaisen tanssin festareilla ja hän vaikutti oikeanlaiselta ihmiseltä pitämään meille omaa valmennusta.

Jenna tuli toiveestamme meille (siinä vaiheessa kärsinkin jo sen verran kovista liitoskivuista, että käveleminen oli hankalaa). Jenna on tunnettu luonnollisten ja kotisynnytysten puolestapuhuja ja vähän kyllä pelkäsin sitä, yritettäisiinkö minua ”puhua ympäri” luopumaan lääkkeellisistä kivunlievityksistä. Kerroinkin Jennalle jo etukäteen, että olin jo nyt tehnyt pitkän matkan synnytyspelkoisesta naiseksi, joka oli lähtökohtaisesti menossa alatiesynnytykseen. Kivunlievityksen suhteen uskoin käyttäväni kaiken saatavilla olevan enkä halunnut, että minua asiasta peloteltaisiin, syyllistettäisiin tms. Tiesin kyllä lääkkeiden riskit. Jenna otti asian ihan hyvin, vaikkakin noita riskejä vielä käytiinkin jonkun verran läpi valmennuksessamme.

Jennan pointti tässä oli uskoakseni kuitenkin ensisijaisesti luoda sitä uskoa minuun, jota synnyttäjänä tarvitsin. Eli että minulla oli käytössäni mahtavat hormonit jne, jotka kyllä hoitaisivat asian. Mielestäni oli kuitenkin myös kuunneltava itseä ja pohdittava sitä, edistyykö synnytys, jos olen esim. kivun vuoksi paniikissa (vaikkakin ilman kipulääkkeitä) paremmin, kuin kipulääkkeitä käytettäessä, mutta rauhallisempana? Pelkkä ajatus siitä, että päättäisin etukäteen olla käyttämättä lääkkeitä, oli saada paniikin aikaiseksi. Se olisi jo aivan liian iso harppaus, jota en halunnut enkä pystynytkään tekemään. Tämä minun tuli muistuttaa myös valmentajalle, vaikka siitä jo puhelimessa juttelimme.

Jennan valmennuksessa mm. kertasimme hengityksen merkitystä ja harjoittelimme sitä yhdessä. Opettelimme myös jotain luonnollisia kivunlievityskeinoja, mutta niistä en pääosin juurikaan pitänyt. Guasha-kampa rikkoi selän luomiani ja raapi ihoani, ”korvien pussailu” tuntui ikävältä ja vatsan kannattelu huivilla vähän turhalta. Meillä kuitenkin oli jo hyviä keinoja (akupisteet ja lämpötyyny, joita ahkerasti käytettiinkin).

Valmennuksen anti oli enemmänkin mentaalinen (tosi tärkeä osa valmentautumista). Saimme käytyä synnytystä läpi tiiminä, sitouduin muutamaan itsesuggestio-harjoitukseen loppuraskauden ajaksi ja synnytystoive-listani täydentyi. Kuuntelimme myös sydänääniä (tai lähinnä mies ja ystäväni kuuntelivat, itse en niitä erottanut). Ilta oli kaiken kaikkiaan mukava ja lämminhenkinen ja jollain lailla ”juhlisti” tulevaa synnytystä ja minua, joka tulisin olemaan synnytykseni ”Jumalatar”. 😉 Ystävälleni Pirjolle tuli illan aikana suorastaan ”synnytyskuume” ja hänkin olisi halunnut päästä synnyttämään… 😀 Minäkin onneksi kyllä koin hetkittäin jopa iloista odotusta ja uteliaisuutta synnytystä kohtaan.

Valmennuksen jälkeen tein saamiani harjoituksia (niitä jotka koin vähänkin luontevina ja hyödyllisinä) ja loin itseeni uskoa hyvään synnytykseen. Aiempi suhtautumiseni lääkkeisiin synnytyksessä ”kaikki mahdollinen heti kun mahdollista” muuttui tämän valmennuksen jälkeen muotoon ”Valitsemiani kivunlievityskeinoja tilanteen mukaan pyytäessäni”. Eli lisäsin toivelistaani maininnan siitä, etten haluaisi minulle ehdotettavan kivunlievitystä (varsinkaan epiduraalia), sillä jos näyttäisikin siltä, että pärjään ilman, sitten olisin ilman. Jo tämän maininnan lisääminen suunnitelmaani kertoi paljon siitä, kuinka suuren matkan olin tehnyt. Vaikken missään nimessä päättänyt olla ilman epiduraalia tms. lääkkeitä, nyt pidin mahdollisena, että niin voisi parhaimmillaan käydä.

Jennan ajatus synnyttäjästä “jumalattarena” voi tuntua joistakin liioittelulta, mutta minuun se vetosi. Olen ylipäätään sitä mieltä, että odottava nainen on kaunis ja itsekin ihailin usein vatsaani. Loppuraskaudesta olo ei välttämättä ole enää kovin “jumalatarmainen”, mutta tuota asennetta voi pyrkiä ihan tietoisesti opettelemaan ja kehumaan itseään. Valmennuksen jälkeen innostuin laittautumaan kerran oikein kunnolla ja otattamaan itsestäni kuvia punaisessa mekossa joulun lähestyessä (korkkarit jalassa 😀 Kerrottakoon, että ne lähtivät aika pian kuvien ottamisen jälkeen pois 😉 ).

Lähetin kuvan Jennallekin, jolta sain vielä ihanaa tsemppiä tulevaan synnytykseen.

Oma intuitio, se paras valmentaja

 

Useimmat läpikäymistäni valmennuksista ja lukemastani kirjallisuudesta antoivat minulle jotain synnytysmatkalleni. Lopulta huomasin, että tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja omaa intuitiotaan. Synnytykseen liitetään helposti yleistyksiä, vaikka ihmiset kokevat sen niin eri tavoin ja erilaiset asiat siinä ovat pelottavia/helpottavia jne.

Monesti kuulee erilaisia ohjeita/yleistyksiä, kuten:  ”Kannattaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista” (näin sanotaan tietysti sairaalastakin, kun sinne soittaa). Minulle yksi pelottavampia asioita oli kuitenkin matka sairaalaan ja ajatus siitä, että se tapahtuisi sitten, kun olisin jo tosi kipeä. Siksi minun kohdallani aikainen sairaalaan meno oli hyvä ja huojentava asia, joka ei hidastanut synnytyksen kulkua. Olin helpottunut, kun sain lähteä melko ajoissa matkaan (siihen kyllä vaadittiin hieman liioittelua sairaalaan soittaessani sen suhteen, kuinka kipeä olin). Matka menikin hyvin ja olin huojentunut, kun pääsin perille omin jaloin. Sen jälkeen pystyin toden teolla keskittymään itse synnytykseen. Olen iloinen, että uskalsin vaatia sitä, minkä koin tärkeäksi.

Toinen kuulemani yleistys, joka ei pitänyt kohdallani paikkaansa, oli ”Synnytyksessä tulee kuuma”. Olen helposti paleleva ja pohdin etukäteen ammeen käyttöä ja sitä, tulisiko ammeessa kuitenkin kylmä (vesi ei kuulemma saanut olla niin lämmintä, jonka itse koen riittävän lämpimänä, muutoin vauvalle tulisi tukala olo). Valmennuksissa väitettiin, että ei haaleammassakaan vedessä palele synnytyksen ollessa käynnisttä, mutta niin vain minä palelin, joten ammeessa olo jäi tämän vuoksi kohdallani lyhyeksi. Ponnistusvaiheessa päälläni oli jo useampi paita ja villasukat. Jälkikäteen vain totesin itsekseni, että tässäkin asiassa olisi vain pitänyt unohtaa koko amme ja kuunnella intuitiotaan (ja varata vielä enemmän lämmintä vaatetta mukaan! Onneksi lämpötyynyjä sentään oli mukana kaksin kappalein)

Minun neuvoni synnytykseen valmistautuvalle on, että kannattaa todella pysähtyä kuuntelemaan ja pohtimaan, mikä kaikki synnytyksessä lopulta itseä pelottaakaan ja miksi ja mitä kaikkea voisi tehdä helpottaakseen tuota pelkoa. Paljon on tehtävissä ja viisaus tähän löytyy itsestä. Oma intuitio on todella se kaikkein paras synnytysvalmentaja.  <3

 

Tässä vielä toivelistani:

-päällä omat vaatteet

-mukana mies ja tukihenkilö

– tanssin ja pystyasennon hyödyntäminen synnytyksessä

-Kerrotaan aina, mitä toimenpiteitä tehdään

-Vältetään turhia sisätutkimuksia

-Lämmön hyödyntäminen (lämpötyyny, allas?)

-Mahdollisesti kipupiikki ennen (mahdollista) epiduraalia

-Lääkkeitä annetaan pyydettäessä, niitä ei tarvitse tarjota

-Rauhallinen, kunnoittava kohtaaminen kätilön taholta. Toivon olevani aktiivinen synnyttäjä. Paniikkitilanteessa kätilö saa kuitenkin ottaa ”ohjat” ja antaa jämäkästikin neuvoja jne

-Ponnistusvaiheessa synnytysjakkaran käyttö. Jos päädyn makuulle, toivon kylkiasentoa

 

Tässä oma valmentautumisprosessini pääpiirteissään. Toivon, että jutustani on apua ainakin yhdelle synnyttäjälle! Julkaisen mielelläni blogitekstini lukeneiden kommentteja sekä omia vinkkejänne synnytykseen valmentautumiseen. Joten ole hyvä ja kirjoita, jos jotain tulee mieleesi! 🙂

-Marinka- 7.8.2017