Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi -Osa 2: Valmentautumisprosessi

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni aiheesta ”Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi”. Haluan vielä avata erikseen sitä prosessia, jonka kävin raskauden aikana läpi valmentautuessani synnytykseen. Suosittelen lämpimästi kaikille synnyttäjille kunnon valmennukseen tai vaikkapa useampaankin osallistumista sekä synnytyksen suunnittelua ja harjoittelemista. Ehkäpä jutustani saa joitain vinkkejä aiheeseen liittyen.

Otin asiakseni valmentautua synnytykseen perusteellisesti, minulle se oli paras keino synnytyspelkoni voittamisessa. Tekstiäkin on siis aika paljon. Toki aikavälikin oli yli puoli vuotta. Siinä ajassa ehtii, vaikka elämässä tapahtui tietysti koko ajan paljon muutakin.

Aiemmassa postauksessani kerroin suunnanmuutoksesta ajatteluuni. Tähän sain sysäyksen itämaisen tanssin festareilla. Sen jälkeen suuntasin ajatteluani koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan olla aktiivinen synnyttäjä, joka tietää itse, mitä tekee ja osaa edistää oman synnytyksensä kulkua, helpottaa kipuaan jne. (huom. Aktiivinen synnytys tunnutaan joskus sekoitettavan luonnolliseen synnytykseen, jota se ei tarkoita, vaikka tietysti se voi myös olla sitä. Lisää aktiivisesta synnytyksestä: http://aktiivinensynnytys.fi/tietoa/aktiivinen-synnytys/

Tietoa kirjallisuudesta

Kesällä luin kaksi synnytys-aiheista kirjaa. Ne olivat hyvin erilaisia keskenään. Toinen, synnytyspelkoon pohjautuva kirja ”Kun synnytys pelottaa”, oli hyvä, synnytystä pelkäävän näkökulmasta kirjoitettu kirja, jossa oli paljon tietoa sekä kiehtovia synnytystarinoita. Kirja ei kuitenkaan mielestäni kertonut riittävästi lääkkeiden, sektion ym. haitoista ja riskeistä. Hämmästyin suuresti, kun kirjassa oli mainittu mm., että masennuslääkkeistä ei ole raskauden aikana mitään haittaa (tätä en kyllä usko). Koska kirja on ennen kaikkea synnytyspelkoisille kirjoitettu, ehkä siinä yritettiin lievittää lääkkeiden käytöstä aiheutuvaa syyllisyyttä? Tavallaan ymmärrän tämän, mutta eivät tosiasiat muutu miksikään siitä, että niitä kaunistellaan. On myös melkoisen hämmentävää, etenkin ensisynnyttäjälle, kun saatu tieto on niin ristiriitaista ja mustavalkoista. Toisaalta kuulee, että lääkkeellinen synnytys on täysin turvallinen ja sektio ”ihan yhtä hyvä tapa synnyttää”, toisaalta taas, että kaikki lääkkeet ovat ”vaaraksi vauvalle” eikä luonnolliseen synnytykseen tulisi puuttua millään tavoin. Aika rajuja väitteitä, kun totuus on varmasti jossakin välimaastossa. Itse haluan tietää faktat asioista ja tehdä valintani ne tiedostaen.

Toinen lukemani kirja ”Raskaus, synnytys, äitiys” olikin sitten aivan päinvastainen eli selvästi luonnollisen synnytyksen puolesta kirjoitettu. Siinä oli kerrottu selkeästi synnytyksen vaiheet (jotka muuten miehenikin luki). Olisinkohan saanut tästä kirjasta vahvistuksen sille toiveelleni, että omissa vaatteissa synnyttäminen on ihan ok..? En enää muista, mutta kirja oli hyvin ”luomu-henkinen” ja lääkevastainen (tätä vähän liikaakin). Oli toisaalta hyvä lukea kaksi täysin erilaista kirjaa, kun oma ajatusmaailmani sijoittuu tosiaan jonnekin näiden välimaastoon. Haluan esim. tietää lääkkeiden riskeistä, mutta en silti kiellä niitä itseltäni, jos koen niiden käytön tarpeellisena. Sekä tiedon pimittäminen että liiallinen pelottelu ovat mielestäni haitallisia lähestymistapoja. Mietinkin näitä kirjoja lukiessani ja myöhemmin myös valmennuksissa käydessäni, että synnytyskeskusteluun liittyy paljon tätä mainitsemaani vastakkainasettelua. Todellisuus vastaa harvoin näitä ääripäitä.

Käynti pelkopolilla ja synnytyksen suunnittelu

Sain synnytyspelkoni vuoksi lähetteen pelkopolille eli pääsin tutustumaan Jorvin synnytysosastoon ja keskustelemaan kätilön kanssa. Nykyään tutustumiskäynnit ovat virtuaalisia, joten tämä oli sikälikin hieno mahdollisuus. Jorvissa juttelin noin tunnin ajan Anne-nimisen kätilön kanssa synnytyssalissa. Keskustelussa käytiin läpi pelkoani ja toiveitani synnytykseen liittyen ja toiveet kirjattiin ylös. Juttelimme siitä, kuinka toivoin kunnioittavaa kohtaamista ja kohtelua. Sitä, että minulle kerrotaan aina, mitä aiotaan tehdä, ehkä jopa kysytään ennen kuin kosketaan. Juttelimme myös lääkityksestä, lämmön käytöstä kivunlievityksenä ja pystyasennon hyödyntämisestä. Siitä, koska saan tulla sairaalaan (toivoin, ettei kotona tarvitsisi sinnitellä kovin pitkään ja Anne lupasikin, että voisin tulla heti, kun siltä tuntuu).  Kysyin myös, onko tosiaan ok, että pidän omat vaatteet päällä synnytyksessä. Sairaalavaatteet saavat minut tuntemaan välittömästi itseni potilaaksi ja sitä halusin välttää. Vaatteet olivat yksi tapa vahvistaa oloani aktiivisena synnyttäjänä. Tämä oli kuulemma ihan ok enkä tuntenut, että olisin vaatimassa mitään ihmeellisyyksiä. Kysyin myös, voisonko ottaa Bemer-laitteeni mukaan synnytykseen. Se sopi. Kerroin Annelle lisäksi, että toivon pystyväni hyödyntämään vatsatanssia synnytyksessä. Tästä hän oli innoissaan ja kannusti minua tähän. Juttelimme myös ponnistusasennosta, jonka toivoin olevan pystyasento. Minua kuitenkin huolestutti huimaus-taipumukseni ja aavistelin, että ehkä synnytysjakkara tai kylkiasento voisi olla hyvä vaihtoehto. Toivoin myös, että pääni ei olisi ponnistaessa alempana, mitä muiden päät. Ajatus tästä ahdisti. Pieni, mutta tärkeä asia tämäkin.

Ajattelin etukäteen, että olen varmaan kauhean ”vaativa”, kun esitän tällaisia toiveita, mutta ne kaikki olivat kuulemma täysin ok ja oli kuulemma hyväkin, kun olin näitä asioita pohtinut ja sen osalta suunnitellut synnytystä. Sain myös vahvistuksen sille, että jos synnytykseen osuu kätilö, jonka kanssa ei kemiat toimi, kätilön voi (oikeasti) vaihtaa. Siitä ei kuulemma kukaan loukkaantuisi. Tämä tieto oli helpotus. Käynnistä oli kaiken kaikkiaan todella paljon hyötyä! Nyt pystyin myös kuvittelemaan itseni tiettyyn paikkaan synnyttämään (toki piti varautua siihen, että Jorvissa olisi täyttä ja minut ohjattaisiinkin muualle). Pääsin myös siitä virhekäsityksestäni, että synnytyssali on kamala, kolkko paikka. Kokemusta minulla on vain leikkaussaleista ja jo sana ”sali” toi lähinnä sellaisen mieleeni. Synnytyssali oli kuitenkin varsin viihtyisä huone, jonka tunnelmaa voi säätää vaikkapa valaistuksella ja musiikilla.

Olen kuullut monen sanovan, että synnytystä ei voi suunnitella. Kirjaamani toiveet ovat kuitenkin osa suunnittelua ja noita toiveitahan oli lopulta aika paljon. Eivät ne tarkoita sitä, että suunnittelisin synnytyksen kulun, sitähän ei voi etukäteen tietää, mutta paljon voi, ja mielestäni ehdottomasti kannattaakin, suunnitella ja toivoa. Lopussa vielä tarkempi synnytystoivelistani.

Synnytysvalmennuksia ym. valmentautumiseen liittyvää

Vauvantai

Olin varsin skeptinen neuvolan synnytysvalmennusta kohtaan ja päätimmekin osallistua maksulliseen Vauvantai-valmennukseen, jonka veti terveydenhoitaja Laura. Sen kesto oli n. 5 tuntia ja se sisältäisi myös käytännön harjoittelua (mielestäni ihan ehdoton juttu!) Valmennuksessa harjoiteltiin mm. asentoja, joissa voi olla supistusten aikana ja asioita, joilla tukihenkilö voi auttaa helpottamaan kipua.

Valmennus oli kaiken kaikkiaan hyvä ja käymisen arvoinen. Siinä esiteltiin kattavasti ja havainnollistaen synnytyksen vaiheet, luonnollisia sekä lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja hyötyineen ja haittoineen, ilman pelottelua ja kannanottoa siihen, mitä kivunlievityskeinoja tulisi käyttää. Osallistujia oli melko vähän, joka mahdollisti kysymysten esittämisen ja henkilökohtaisen ohjauksen harjoituksissa. Harjoituksia olisin toivonut vielä enemmän.  Teoriaosuus (synnytyksen vaiheet jne) vei paljon aikaa ja tämä tieto oli itselleni pääosin tuttua lukemieni kirjojen ansiosta.

Valmennuksen parasta antia oli akupisteiden painamisen opettelu, etenkin alaselän pisteitä tuli hyödynnettyä loppuraskaudessa ja synnytyksessä paljon! Hengitystäkin opeteltiin hieman. ”Synnytyslaulua” vetäjä demonstroi, mutta mainitsi, että sen harjoittelu ja käyttö synnytyksessä ”tuntuu tyhmältä”. Mietin, että olipa hölmöä päästää suustaan tuollaista… miksi sen pitäisi tuntua tyhmältä ja jos hänestä tuntuukin, miksi välittää tuo häpeä meihin osallistujiin..?! Eikö valmennuksen tarkoitus ole edesauttaa harjoittelemalla sitä, jotta tositilanteessa asiat sujuvat luontevasti, kun niitä on treenattu? Onneksi minun synnytystiimilleni ei synnytyslaulu tuottanut ongelmia, se sujui meiltä kaikilta ihan luontevasti ja ilman häpeää. Synnytyslaulu auttoi keskittymään suun rentona pitämiseen supistusten aikana (joka helpottaa myös lantion alueen rentona pitämistä ja kipua).

Neuvolan valmennus

Pohdimme, osallistuako ollenkaan neuvolan valmennukseen, mutta päätimme osallistua (lähinnä siksi, että siellä voisi mahdollisesti tutustua lähialueen vauvojen vanhempiin). Valmennus pidettiin kahtena iltana 1,5h kerrallaan. Ensimmäisessä illassa aiheena oli synnytys. Osallistujia oli paljon ja istuimme ison pöydän ääressä. Valmennus oli pintaraapaisu synnytyksestä. Tietoa paukutettiin kovalla tahdilla ja joku huolestuneen oloinen nainen keskeytti monesti kyselemällä ennen aikojaan epiduraalista, välilihan leikkauksesta jne…

Mitään uutta tietoa en valmennuksesta saanut. Virheellistä tietoa tuli epiduraalin osalta, kun valmentaja väitti, että jos sen aikoo ottaa, se tulee tehdä viimeistään kohdunsuun ollessa  4cm auki. Muuten se ei hänen mukaansa ehtisi vaikuttaa. Jorvissa käydessäni olin asiaa kätilöltä kysynyt, sillä pelkäsin tilannetta, jossa olisin tosi kipeä ja haluaisin epiduraalin, mutta kohdunsuu olisikin jo enemmän auki. Sieltä kerrottiin, että ”kyllä me tarvittaessa laitetaan vaikka olisi jo 9cm auki” (ja minun synnytyksessäni pyysin ja sain sen 7cm kohdalla). Monikohan ottaa epiduraalin tämän neuvolan valmennuksesta saadun luulon varassa ”varoiksi”, kun pelkää, ettei saisi sitä halutessaan myöhemmin?!

Ihmeekseni (ja iloiseksi yllätyksekseni) joitain luonnollisiakin keinoja lievittää kipua mainittiin. Kuitenkin vaikutti siltä, että koko valmennuksesta välittyvä asenne oli ”kyllä ne siellä tietävät, ei teidän tarvitse tietää”. Ja valmentajalla tuntui myös olevan kiero halu pelotella osallistujia mm. kommentoimalla ”ponnistuskipuun ei sitten auta mikään!” ja ”Se on sitten tosi iso piikki!” (puhe oli pudendaalipuudutuksesta) sekä ”ottakaa vaan sitä parasetamolia kotona, mutta ei se kyllä mitään auta!” Miehenikin kommentoi, että jos ei olisi valmiiksi synnytyspelkoinen, tämän neuvolan valmennuksen jälkeen todennäköisesti olisi. Omaa pelkoani se ei lisännyt, koska olin jo aloittanut ”kunnollisen valmentautumisen”. Minä lähinnä säälittelin niitä paikalla olevia, jotka kävivät ainoastaan tässä valmennuksessa. Aika heppoisin eväin menisivät synnyttämään…  Käytännön harjoituksia valmennuksessa ei ollut lainkaan.

Toisella valmennuskerralla käsiteltiin imetystä ja lapsen hoitoa. Alussa oli 15min tietoisku hampaiden hoidosta, joka vei ihan turhaa aikaa. Tämän saman tiedon saisi halutessaan käymällä suuhygienistillä (kuuluu synnyttäjille).Tämä kerta oli ihan ok, vaikkakin ihmettelimme sitä, miksi miehet piti jossakin kohtaa viedä omaan huoneeseensa juttelemaan vauvantulosta erikseen ”miehen näkökulmasta”, aika vanhanaikaista… (ja juttutuokio oli kuulemma kysymyksiin vastaamista vuorotellen, aikaa ei ollut keskusteluun).

Pidin siitä, että imetyksestä jne puhuttiin asiallisesti, ”maalaisjärki-tyyliin” ilman täysimetys-fanaattisuutta tms. Tällä kerralla puhuttiin, iloiseksi yllätyksekseni, myös vauvan koskettamisen ja läheisyyden tärkeydestä ja siitä, että nyt vauva on nyt ensisijainen asia (toki itsestään selvää, mutta ehkä hyvä muistutus jollekin uraohjus-pariskunnalle tms). Muistutettiin kuitenkin myös (Jari Sinkkosen tapaan), mitä on ”riittävän hyvä vanhemmuus”, täydellisyyteen ei kannattaisi pyrkiä. Tästä toisesta kerrasta jäi ihan hyvä fiilis. Synnytystä koskevaa valmennusta en voi kyllä hyvällä tahdollakaan suositella kenellekään, mikäli se on sisällöltään sitä, mitä kohdallamme (huom. tämä lienee hyvin paljon riippuvainen vetäjästä). Neuvolasta kuulin myöhemmin, että kukaan ei halua noita valmennuksia vetää eli niiden pitäjillekin ne ovat ikäviä. Aika huolestuttavaa, että näin on varsinkin, kun useimmille synnyttäjille tämä on tosiaan se ainut valmennus.

Nyytti-ryhmä

Sain neuvolasta tiedon synnytyspelkoisten Nyytti-ryhmästä ja koska se sattui ihmeekseni sopimaan iltapainotteisiin aikatauluihini, osallistuin siihen. Vetäjänä oli synnytyspelkoon erikoistunut psykologi Meiju ja ryhmään osallistui n. 5 synnyttäjää. Ryhmään mennessäni ajattelin, etten vielä ole kovinkaan valmentautunut, mutta siellä oivalsin, että olen itse asiassa varsin pitkällä valmentautumisprosessissani. Ryhmässä oli sellaisia, jotka eivät vielä tienneet juuri mitään synnytyksestä ja yksi, jonka tieto pohjautui lähinnä netistä luettuihin ja tutuilta kuultuihin kauhukertomuksiin. Näitä hän jakoi myös ryhmässä ja se oli varsin turhauttavaa. Mietin, että tätäkö tulin ryhmään kuulemaan, kun (onnekseni) omat tuttuni olivat minut kauhutarinoilta säästäneet. Pääosin ryhmäläiset kuitenkin tsemppasivat toisiaan, vaikka omista peloista puhuttiinkin. Oli tietenkin hyvä huomata, että ei ole synnytyspelkonsa kanssa yksin ja kuulla vetäjältä siitä, kuinka moni Nyytti-ryhmäläinen on saanut pelostaan huolimatta hyvän synnytyskokemuksen.

Ryhmässä puhuttiin monista tärkeistä asioista, kuten rentoutumisen tärkeydestä ja sitä harjoiteltiin myös käytännössä. Yhdellä viimeisistä kerroista pohdittiin omia voimavaroja, sitä mikä juuri minusta tekee hyvän synnyttäjän ja tämän koin erittäin hyvänä harjoituksena. Ymmärsin entistä vahvemmin, että meissä jokaisessa on jo itsessään jotakin (tai oikeastaan vaikka mitä, lisäisin nyt), joka auttaa synnytyksessä. Meidän tulee vain valjastaa se jokin voimavaraksemme!

Lisäksi tuli ajatella sitä, kun vauva on jo sylissä ja sitä, mitä haluaisi itselleen siinä kohtaa sanoa. Uskon vahvasti itsesuggestioon, näitä keinoja ei vain aina itse muista käyttää ja siksi on hyvä, kun joku antaa tällaisia tehtäviä. Kun tietoa oli tarpeeksi, alkoi tämä itsensä tsemppaus ollakin se tärkein asia. Yhdellä kerralla olivat myös puolisot mukana ja tämä kerta oli myös hyvä. Arkemme oli tuohon aikaan varsin hektistä ja oli tärkeää pysähtyä keskittymään tulevaan synnytykseen yhdessä.

Nyytti-ryhmän kanssa käytiin myös Kätilöopistolla kuulemassa kätilöä ja tutustumassa synnytyssaliin. Tällä kerralla meinasin pyörtyä melko alkuvaiheessa (kun kätilö kertoi sektiosta) ja jouduinkin poistumaan salista joksikin aikaa. Palattuani päästiin aika pian käytännön harjoituksiin, joihin olin innokas vapaaehtoinen (tekeminen kuuntelemisen sijaan paransi oloani). Testasin sängyllä konttausasentoa (”sammakko”) säkkituoliin nojaten. Asento oli tuttu ja harjoituksen jälkeen käytin sitä kotona vielä ahkerammin. Se rentoutti mukavasti selkää ja suunnittelin hyödyntäväni sitä myös synnytyksessä supistusten aikana (jonka teinkin). Ponnistusasennoista kokeilin kylkiasentoa, joka tuntuikin hyvältä. Päätin, että jos päätyisin makuulle ponnistamaan, pyrkisin olemaan kyljelläni sängynpääty sopivasti pystyasennossa (ja näin myös kävi). Kokeilin myös synnytysjakkaraa, joka tuntui siinä kohtaa hyvältä ja ensisijaiselta vaihtoehdolta ponnistusasennoksi. Tälle käynnille olisin toivonut voivani ottaa mieheni mukaan, mutta tämä oli vain meille ryhmäläisille.

Ylimääräinen ultra

Päätin käydä Diacorissa loppuraskauden ultrassa, koska olin saanut niin puutteellista tietoa julkisella puolella tehdystä loppuraskauden tarkastuksesta. Neuvolakorttiin oli myös kirjattu ”PT” (perätila), vaikka vauva olikin pää alaspäin. Halusin saada paremman tutkimuksen ja mielenrauhan. Diacorin tutkimus rauhoittikin mieleni, etenkin kun lääkäri sanoi, että ”Sinulla on kaikki edellytykset onnistuneelle alatiesynnytykselle” (mitäpä muuta pelkopotilas haluaisikaan kuulla!) Kohdunsuu myös mitattiin millin tarkkuudella ja sain kuulla, että saattaisin synnyttää hieman ennen laskettua aikaa (niin myös tapahtui). Tieto rauhoitti jälleen.

Viekun voimatuokio

Loppuraskaudesta osallistuin Viekun synnyttäjille tarkoitettuun voimatuokioon.  Tämä tuokio oli hyvä ”pysähtyminen” kiireen ja stressin keskellä. Jo Anna-Riitan olemus oli rauhoittava.  Kotona oli meneillään pieni remontti/uudelleenjärjestely ja koska koti oli kaaos, myös oloni oli hieman kaoottinen. Voimatuokiossa rauhoituin todella paljon ja ehdin taas pysähtyä olennaisimpien asioiden äärelle. Pohdimme tuokiossa asioita, jotka painoivat mieltä ja saimme purkaa niitä. Sen jälkeen loimme itsellemme voimakortin synnytykseen valmistautumista ja synnytystä varten. Minä tiivistin korttiini omaksumani asiat: Sen, että kehoni osaisi synnyttää ja että minusta olisi siihen ja että vauva osaisi syntyä. Että luottaisin näihin asioihin. Korttini tekstiksi tulikin: ”Luotan kehooni, luotan mieleeni, luotan vauvaani”. Kortti oli näkyvillä yöpöydälläni synnytykseen asti ja katsoin sitä joka päivä keskittyen luottamaan siinä lukeviin asioihin.

Voimatuokiossa myös tanssittiin jokaisen vuorollaan keksimän liikkeen myötä. Tila (entinen Ipanaisen liiketila) oli hieman ahdas, muutoin tuokio oli antoisa ja rauhoittava, juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ostin samalla Ipanaiselta ensimmäisen mekon vauvalle (olin juuri saanut Diacorin käynnilläni kuulla, että meille tulisi tyttö). <3 Pelon keskellä fiilistely ja ”hurahtaminen” oli ollut vähäistä, nyt oikein yritin hieman hurahtaa ja nauttia loppuraskaudesta.

Doula/tukihenkilö

Aloin ensimmäisen kerran pohtia doulan palkkaamista synnytykseen, kun kävin kuuntelemassa Kirsin ja Jennan luennon kesäfestareilla. Tapasimmekin yhden doulan, mutta monen tekijän summana päädyimme lopulta pyytämään synnytykseen ystäväämme Pirjoa. Hän oli ollut mukana jo kolmessa synnytyksessä (sekä synnyttänyt itse kolmesti) ja oli halukas osallistumaan meidänkin synnytykseen., kun häntä siihen pyysimme.  Ratkaisu tuntui hyvältä, sillä tärkeintä tukihenkilössä on mielestäni luottamus häneen ja se, että hän tukee synnyttäjää juuri niin kuin synnyttäjä toivoo. Itse koin, että tutun, luotettavan naisen läsnäolo synnytyksessä mieheni lisäksi olisi hyvä juttu, jollain lailla sain siitä lisää turvaa ja tsemppiä.

Yksityisvalmennus

Vielä muutama viikko ennen laskettua aikaa pyysimme kätilö-Jennaa pitämään meille yksityisvalmennusta. Halusin saada synnytystiimini (minä, mieheni ja ystäväni) kasaan ja harjoitella yhdessä kivunlievityskeinoja, käydä läpi toiveitani jne. Olin tavannut Jennan aiemmin mainitsemillani itämaisen tanssin festareilla ja hän vaikutti oikeanlaiselta ihmiseltä pitämään meille omaa valmennusta.

Jenna tuli toiveestamme meille (siinä vaiheessa kärsinkin jo sen verran kovista liitoskivuista, että käveleminen oli hankalaa). Jenna on tunnettu luonnollisten ja kotisynnytysten puolestapuhuja ja vähän kyllä pelkäsin sitä, yritettäisiinkö minua ”puhua ympäri” luopumaan lääkkeellisistä kivunlievityksistä. Kerroinkin Jennalle jo etukäteen, että olin jo nyt tehnyt pitkän matkan synnytyspelkoisesta naiseksi, joka oli lähtökohtaisesti menossa alatiesynnytykseen. Kivunlievityksen suhteen uskoin käyttäväni kaiken saatavilla olevan enkä halunnut, että minua asiasta peloteltaisiin, syyllistettäisiin tms. Tiesin kyllä lääkkeiden riskit. Jenna otti asian ihan hyvin, vaikkakin noita riskejä vielä käytiinkin jonkun verran läpi valmennuksessamme.

Jennan pointti tässä oli uskoakseni kuitenkin ensisijaisesti luoda sitä uskoa minuun, jota synnyttäjänä tarvitsin. Eli että minulla oli käytössäni mahtavat hormonit jne, jotka kyllä hoitaisivat asian. Mielestäni oli kuitenkin myös kuunneltava itseä ja pohdittava sitä, edistyykö synnytys, jos olen esim. kivun vuoksi paniikissa (vaikkakin ilman kipulääkkeitä) paremmin, kuin kipulääkkeitä käytettäessä, mutta rauhallisempana? Pelkkä ajatus siitä, että päättäisin etukäteen olla käyttämättä lääkkeitä, oli saada paniikin aikaiseksi. Se olisi jo aivan liian iso harppaus, jota en halunnut enkä pystynytkään tekemään. Tämä minun tuli muistuttaa myös valmentajalle, vaikka siitä jo puhelimessa juttelimme.

Jennan valmennuksessa mm. kertasimme hengityksen merkitystä ja harjoittelimme sitä yhdessä. Opettelimme myös jotain luonnollisia kivunlievityskeinoja, mutta niistä en pääosin juurikaan pitänyt. Guasha-kampa rikkoi selän luomiani ja raapi ihoani, ”korvien pussailu” tuntui ikävältä ja vatsan kannattelu huivilla vähän turhalta. Meillä kuitenkin oli jo hyviä keinoja (akupisteet ja lämpötyyny, joita ahkerasti käytettiinkin).

Valmennuksen anti oli enemmänkin mentaalinen (tosi tärkeä osa valmentautumista). Saimme käytyä synnytystä läpi tiiminä, sitouduin muutamaan itsesuggestio-harjoitukseen loppuraskauden ajaksi ja synnytystoive-listani täydentyi. Kuuntelimme myös sydänääniä (tai lähinnä mies ja ystäväni kuuntelivat, itse en niitä erottanut). Ilta oli kaiken kaikkiaan mukava ja lämminhenkinen ja jollain lailla ”juhlisti” tulevaa synnytystä ja minua, joka tulisin olemaan synnytykseni ”Jumalatar”. 😉 Ystävälleni Pirjolle tuli illan aikana suorastaan ”synnytyskuume” ja hänkin olisi halunnut päästä synnyttämään… 😀 Minäkin onneksi kyllä koin hetkittäin jopa iloista odotusta ja uteliaisuutta synnytystä kohtaan.

Valmennuksen jälkeen tein saamiani harjoituksia (niitä jotka koin vähänkin luontevina ja hyödyllisinä) ja loin itseeni uskoa hyvään synnytykseen. Aiempi suhtautumiseni lääkkeisiin synnytyksessä ”kaikki mahdollinen heti kun mahdollista” muuttui tämän valmennuksen jälkeen muotoon ”Valitsemiani kivunlievityskeinoja tilanteen mukaan pyytäessäni”. Eli lisäsin toivelistaani maininnan siitä, etten haluaisi minulle ehdotettavan kivunlievitystä (varsinkaan epiduraalia), sillä jos näyttäisikin siltä, että pärjään ilman, sitten olisin ilman. Jo tämän maininnan lisääminen suunnitelmaani kertoi paljon siitä, kuinka suuren matkan olin tehnyt. Vaikken missään nimessä päättänyt olla ilman epiduraalia tms. lääkkeitä, nyt pidin mahdollisena, että niin voisi parhaimmillaan käydä.

Jennan ajatus synnyttäjästä “jumalattarena” voi tuntua joistakin liioittelulta, mutta minuun se vetosi. Olen ylipäätään sitä mieltä, että odottava nainen on kaunis ja itsekin ihailin usein vatsaani. Loppuraskaudesta olo ei välttämättä ole enää kovin “jumalatarmainen”, mutta tuota asennetta voi pyrkiä ihan tietoisesti opettelemaan ja kehumaan itseään. Valmennuksen jälkeen innostuin laittautumaan kerran oikein kunnolla ja otattamaan itsestäni kuvia punaisessa mekossa joulun lähestyessä (korkkarit jalassa 😀 Kerrottakoon, että ne lähtivät aika pian kuvien ottamisen jälkeen pois 😉 ).

Lähetin kuvan Jennallekin, jolta sain vielä ihanaa tsemppiä tulevaan synnytykseen.

Oma intuitio, se paras valmentaja

 

Useimmat läpikäymistäni valmennuksista ja lukemastani kirjallisuudesta antoivat minulle jotain synnytysmatkalleni. Lopulta huomasin, että tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja omaa intuitiotaan. Synnytykseen liitetään helposti yleistyksiä, vaikka ihmiset kokevat sen niin eri tavoin ja erilaiset asiat siinä ovat pelottavia/helpottavia jne.

Monesti kuulee erilaisia ohjeita/yleistyksiä, kuten:  ”Kannattaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista” (näin sanotaan tietysti sairaalastakin, kun sinne soittaa). Minulle yksi pelottavampia asioita oli kuitenkin matka sairaalaan ja ajatus siitä, että se tapahtuisi sitten, kun olisin jo tosi kipeä. Siksi minun kohdallani aikainen sairaalaan meno oli hyvä ja huojentava asia, joka ei hidastanut synnytyksen kulkua. Olin helpottunut, kun sain lähteä melko ajoissa matkaan (siihen kyllä vaadittiin hieman liioittelua sairaalaan soittaessani sen suhteen, kuinka kipeä olin). Matka menikin hyvin ja olin huojentunut, kun pääsin perille omin jaloin. Sen jälkeen pystyin toden teolla keskittymään itse synnytykseen. Olen iloinen, että uskalsin vaatia sitä, minkä koin tärkeäksi.

Toinen kuulemani yleistys, joka ei pitänyt kohdallani paikkaansa, oli ”Synnytyksessä tulee kuuma”. Olen helposti paleleva ja pohdin etukäteen ammeen käyttöä ja sitä, tulisiko ammeessa kuitenkin kylmä (vesi ei kuulemma saanut olla niin lämmintä, jonka itse koen riittävän lämpimänä, muutoin vauvalle tulisi tukala olo). Valmennuksissa väitettiin, että ei haaleammassakaan vedessä palele synnytyksen ollessa käynnisttä, mutta niin vain minä palelin, joten ammeessa olo jäi tämän vuoksi kohdallani lyhyeksi. Ponnistusvaiheessa päälläni oli jo useampi paita ja villasukat. Jälkikäteen vain totesin itsekseni, että tässäkin asiassa olisi vain pitänyt unohtaa koko amme ja kuunnella intuitiotaan (ja varata vielä enemmän lämmintä vaatetta mukaan! Onneksi lämpötyynyjä sentään oli mukana kaksin kappalein)

Minun neuvoni synnytykseen valmistautuvalle on, että kannattaa todella pysähtyä kuuntelemaan ja pohtimaan, mikä kaikki synnytyksessä lopulta itseä pelottaakaan ja miksi ja mitä kaikkea voisi tehdä helpottaakseen tuota pelkoa. Paljon on tehtävissä ja viisaus tähän löytyy itsestä. Oma intuitio on todella se kaikkein paras synnytysvalmentaja.  <3

 

Tässä vielä toivelistani:

-päällä omat vaatteet

-mukana mies ja tukihenkilö

– tanssin ja pystyasennon hyödyntäminen synnytyksessä

-Kerrotaan aina, mitä toimenpiteitä tehdään

-Vältetään turhia sisätutkimuksia

-Lämmön hyödyntäminen (lämpötyyny, allas?)

-Mahdollisesti kipupiikki ennen (mahdollista) epiduraalia

-Lääkkeitä annetaan pyydettäessä, niitä ei tarvitse tarjota

-Rauhallinen, kunnoittava kohtaaminen kätilön taholta. Toivon olevani aktiivinen synnyttäjä. Paniikkitilanteessa kätilö saa kuitenkin ottaa ”ohjat” ja antaa jämäkästikin neuvoja jne

-Ponnistusvaiheessa synnytysjakkaran käyttö. Jos päädyn makuulle, toivon kylkiasentoa

 

Tässä oma valmentautumisprosessini pääpiirteissään. Toivon, että jutustani on apua ainakin yhdelle synnyttäjälle! Julkaisen mielelläni blogitekstini lukeneiden kommentteja sekä omia vinkkejänne synnytykseen valmentautumiseen. Joten ole hyvä ja kirjoita, jos jotain tulee mieleesi! 🙂

-Marinka- 7.8.2017