Kehoni tietää lopulta parhaiten –osa 2, kierukkakipu

Otsikosta huolimatta en nyt kirjoita polvivaivoista vaan siitä, kuinka ehkäisykierukka aiheutti minulle kovaa kipua.

Jo aiemmassa postauksessani ”Terveemmätkin meistä voivat joskus sairastua” kerroin raskauden jälkeen pahentuneesta endometrioosistani. Koska olin saanut muutama vuosi aiemmin Bemer-terapian käytön myötä niin merkittävää apua endometrioosiin, olin pettynyt oireiden tullessa ryminällä takaisin vuosien tauon jälkeen puoli vuotta synnytyksestä. Tilanteeseen reagoitiin nopeasti asentamalla minulle Mirena-hormonikierukka. Pähkäilin tämän jälkeen kovasti sitä, miksei se tuonut apua ja oliko kierukka myöhemmin jopa pahempi kivun aiheuttaja. Oli se, nyt olen siitä 100% varma.

Kävin syksyllä 2017 tähystyksessä ja minulta kyllä löytyi pari pientä endometrioosipesäkettä, jotka poistettiin. Löydös ei viitannut kovinkaan pahaan endometrioosiin. Olin vasta selvinnyt raudanpuutteesta ja sen aiheuttamasta kovasta väsymyksestä, jotka kulkivat osittain myös päällekkäin kipujeni kanssa. Näillä asioilla voi tietysti olla yhteyskin. Tilanne oli välillä vähän rauhallisempi ja onneksi(!!) sain voimaa toteuttaa haaveemme Espanjaan muutosta näistä haasteista huolimatta.

Yleensä kierukkaan sopeutuminen vie maksimissaan puoli vuotta. En tiedä miksi minulla kävi kuten kävi, mutta viime keväänä Espanjassa asuessamme kiputilanteeni paheni hurjasti. Mitään suuria muutoksia en ruokavaliossani tms. tehnyt. Tässä on syy, miksen ole kirjoitellut ahkerasti blogiani täällä, kuten tarkoitukseni oli. Kipuni oli välillä niin kovaa, ettei täysannostus kolmea eri kipulääkettäkään tuonut helpotusta. Pahimpina päivinä käännyin vahvasti sisäänpäin ja melkein vain makasin sängyssä. Olin kuin jossain kamalassa, pimeässä paikassa, josta en päässyt ulos. Yritin vain hengittää ja toivoin, että kipu jossain vaiheessa helpottaisi. Sydäntäni raastoi, kun en pystynyt leikkimään lapseni kanssa.

Nautin kuitenkin jokaisesta paremmasta päivästä ja hetkestä. En huudellut vaivoistani suuremmin vaikkapa somessa, vaikka kerroin kyllä kysyttäessä, mitä minulle kuului myös näiden huonojen asioiden osalta. Tapanani on kuitenkin yrittää vaikeuksienkin keskellä nähdä tietoisestikin elämäni hyvät ja valoisat asiat, joita tietysti oli myös paljon ja jotka ovat ihan yhtä totta, kuin ne ikävätkin.

Koskaan en tiennyt, koska pahimmat päivät koittivat. En pystynyt ennakoimaan pahempia kipupäiviä, sillä ne tulivat miten sattuu. Vuotoja ei ollut lainkaan, kipu ei siis liittynyt kuukautisiin. Otin riskin ja ohjasin keväällä yhden tanssikurssin, vaikka pelotti, olisinko työkykyinen noina päivinä. Olin, mutta kaiken kaikkiaan oli paljon päiviä, kun en ollut. Se tiesi tietysti myös tulonmenetyksiä, yrittäjä kun olen. Kalliiksi tulivat myös lääkäri-käynnit yksityisillä spesialisteilla. Terveyttä ei tietenkään voi edes rahassa mitata.

ei kierukalle
Ei enää kierukkaa tähän kehoon

Kävin kevään ja kesän aikana kahdesti espanjalaisella gynekologilla saamatta selvyyttä asiaan. Lääkärit vahvistivat sitä, että “onneksi minulla sentään on kierukka apuna”. Se ultrattiin ja sen todettiin olevan paikoillaan, kuten pitää. Suomessa kokeiltavaksi suositeltu keltarauhashormoni Cerazette auttoi kiputilannetta hieman, tosin tätä ensimmäinen paikallinen gynekologini piti ihan turhana syödä ”kun kerran on kierukka”. Koitin pari viikkoa olla ilman pillereitä, jolloin kivut menivät vielä hirveimmiksi.  Sain lähetteen kipupolille, josta sain kipukynnystä nostavan Neurontin-lääkityksen. Lopetin sen 3 viikon päästä, kun aloin tuntea ahdistusta, enkä mitään hyötyjä. Luin myös arvostamani lääkärin Olli Sovijärven postauksen kyseisestä lääkkeistä ja sen sivuvaikutuksista, ne huolestuttivat myös.

Nyt tuntuu hurjalta ajatella, mihin tilanteeni oli mennyt ja menossa. Ja mikä minut sitten pelasti? Kierukan poisto. Sillä se, jonka olisi minua pitänyt auttaa, olikin suurin syy kipuuni. Kyllähän minä sitä jo aiemmin epäilin, mutta en sitten ehkä kuitenkaan uskonut. Pelkäsin myös, että endometrioosi ”räjähtäisi”, jos kierukka poistettaisiin. Mutta eihän noin hirveiden kipujen kanssa voi olla eikä elää, olin jo ihan työkyvyttömyys-ainesta (Mieheni sanoin. Tämä oli aika kamalaa kuultavaa läheiseltä, mutta ihan totta).

Luin alkukesästä Janni Hussin tarinan siitä, millaista kipua kierukka sai hänellä aikaan. En tiedä, oliko se viimeinen, tarvitsemani vahvistus ajatuksilleni, mutta kesäkuun lopulla tein päätöksen ja varasin ajan kierukan poistoon. Siinä kohtaa kipu oli jo kroonista enkä saanut siltä hetken rauhaa. Tunsin ja tiedostin koko ajan kohdunsuuni, joka tuntui siltä, kuin olisin juuri ollut vähintäänkin papa-kokeessa. Kaikki fyysinen tekeminen tanssimisesta lapseni nosteluun lisäsivät kipua. Eikä sitä ollut vain lantion alueella, vaan koko kehossa. Jalkasärky oli voimakasta myös (minulla on jo nuoresta asti säteillyt myös kuukautiskivut jalkoihin).

Kun menin poistattamaan kierukkaa, jouduin vielä vaatimaan ja perustelemaan sitä, sillä lääkäri ei tahtonut uskoa sitä kivun aiheuttajaksi. Hän yritti saada minut syömään yhdistelmäpillereitä lisänä. Otin kiltisti reseptin (aikomattakaan näitä minulle sopimattomia pillereitä koskaan syödä), mutta vaadin, että kierukka lähtee nyt.

Kipu ei poistunut kokonaan heti, mutta alkoi jo samana iltana helpottaa. Nyt kierukan poistosta on lähes 2kk ja oloni on koko ajan parempi. Eikä vain vähän, vaan n. 700%!! Olen saanut elämäni ja toimintakykyni takaisin. Aluksi arkailin harrastaa liikuntaa, koska olin jo näinkin lyhyessä ajassa oppinut sen pahentavan kipua. Mutta kun pidimme ryhmäni kanssa Suomessa tanssitreenit heinäkuussa, tanssin täysillä ja melkein itkin kiitollisuudesta, kun se ei sattunut! Olen myös valtavan kiitollinen siitä, että kivun taustalla olikin tällainen ulkoinen syy eikä itse sairauteni. Minä siis olen sittenkin oikeasti aika terve tyyppi lopulta!

Tähän kehoon ei kierukkaa enää laiteta, se on varmaa. Nyt käytän Cerazette-minipillereitä, jonka luotettava ja tuttu suomalainen gynekologini vahvisti olevan ihan riittävä hormoni myös pitämään endometrioosia rauhallisena, etenkin kun minulla ei ole koskaan ollut kovin suuria pesäkkeitä. Siitä sairaudesta en varmasti parane täysin koskaan, mutta sen olen hyväksynyt. Nyt jaksan ja pystyn taas tekemään töitä ja leikkimään lapseni kanssa joka päivä.

Nyt en enää pelkää endometrioosin pahenemisenkaan puolesta. Kun voin paremmin, jaksan myös huolehtia itsestäni enemmän, liikkua, syödä fiksummin, jne. Stressaan vähemmän, nukun paremmin ja näin ollen sairauskin pysyy helpommin hiljaisena. Joskus muistan erään kiinalaista lääketiedettä edustavan henkilön sanoneen, että kehoni toimii hyvin, kun se pyrkii vierasesineestä eroon. Voi olla, mutta ainakin kehoni lienee keskimääräistä herkempi monessa mielessä, kuten lääkkeiden sivuvaikutusten tai vaikkapa stressin ja vääränlaisen ruokavalion suhteen. Tällä kertaa kesti turhan kauan kuunnella kunnolla sen viestejä, mutta onneksi lopulta niin tein.

Mitä nämä kokemukset, raudanpuute ja kierukkakipu, opettivat minulle? Ainakin sen, että suhtaudun kehotukseen ”kuuntele kehoasi” jatkossa ihan uudella kunnioituksella. Se todella on se paras opastajani.

Torreviejassa 30.8.2018

Marinka

uusi elämä alkoi synttäripäivänä
Synttäripäivä ja “uuden, kierukattoman elämäni ensimmäinen päivä”. Nyt jaksaa taas hymyillä!

Kehoni tietää lopulta parhaiten –osa 1, raudanpuute

Olen voinut nyt parin viime vuoden ajan verrattain huonosti ja saanut muistutuksen kantapään kautta siitä, että kehoni on todella se viisain opettajani.  Kerrottakoon heti alkuun, että nyt voin hyvin, josta olen ikionnellinen ja kiitollinen. On kuitenkin kaksi asiaa, josta koen kokemuksieni jälkeen tärkeänä puhua. Ne kaksi asiaa vaikuttivat merkittävästi terveyteeni, mutta kumpaankin näistä tuntuu olevan haastavaa saada dagnoosia ja apua. Tietoakin näistä voisi olla enemmän tarjolla. Kerron omat tarinani, jospa vaikka niistä olisi apua jollekin toiselle. Molemmat näistä asioista olisivat voineet pahimmillaan myös johtaa yhä suurempiin ongelmiin, jos en olisi saanut selville, mistä oireiluni johtui ja osannut hoitaa itseäni oikein.

Raudanpuute ilman anemiaa

Kun olin raskaana, suunnittelin tulevan vauva-ajan olevan aktiivista. En halunnut jäädä kotiin eristäytymään muusta maailmasta, halusin myös jatkaa liikuntaa ja pysyä virkeänä sekä kunnossa. Ajattelin, että hyvinvoiva äiti on myös lapsen etu. Todellisuus oli hieman toisenlainen. Vaikka vauva-aika oli monin tavoin erittäin onnellista, väsymykseni oli kovaa ja koska kärsin myös mm. ruokahaluttomuudesta, oloni oli useimmiten voimaton. Puhuin väsymyksestä neuvolassa, mutta apu oli aika näennäistä. Oli myös iso kynnys pyytää ja ottaa minkäänlaista apua vastaan, sillä ”kyllähän nyt yhden lapsen kanssa pitää jaksaa” jne. Tällaisia ajatuksia oli lähinnä omassa päässäni, mutta kyllä ympäristö ja jotkut muut äidit myös vahvistivat niitä, vaikka toki sain monelta läheiseltä myös ymmärrystä ja vertaistukeakin. Aivosumu oli väsymyksen ja ruokahaluttomuuden ohella yksi pahimpia oireita, lisäksi minua huimasi ja heikotti usein. Yöheräilyjä oli vauvan kanssa paljon, mutta sain myös nukuttua pitkiäkin, jopa 10 tunnin yöunia (korvatulpat korvissa puolison hoitaessa yösyöttöjä). Silti niidenkin jälkeen koin usein olevani vain pari tuntia pirteä ja levännyt. Sitten tuli “jyrän alle jäänyt” olo.

Sain vauvanhoidon ohella rutistettua ammattiopettajan pedagogiset opinnot pakettiin, koska olin (onneksi!) tehnyt valtaosan suorituksista valmiiksi jo raskausaikana. Sain myös pidettyä jonkun verran tanssitunteja, joka oli itselleni merkittävä asia. Siltikin joinain pahimpina päivinä itkin ennen töihin lähtöä ja olin ihan varma, etten selviäisi illan tunneista. Koen, että oli kuitenkin hyvä, kun minulla oli edes tämä yksi ”pakko” liikkua, muutoin liikunta olisi jäänyt kokonaan. Yritin kyllä joitain kertoja “ottaa itseäni niskasta kiinni” ja liikkua puoliväkisin. Kun kerran palasin lenkiltä itkien (ehkä käveltyäni 200 metriä), päätin, ettei minun tarvitse pakottautua liikkumaan vapaalla niin kauan kuin oloni olisi sitä, mitä silloin. Nautin kyllä tanssitunneistani sekä ihanista oppilaistani sekä tunsin monesti piristyväni hetkellisesti työssäni. Olin vaan välillä varsin huolissani siitä, mitä sammakoita suustani tulisi siinä aivosumussa tai huimaisiko minua niin, etten pystyisi tanssimaan. Minulle oli silti tärkeää tehdä edes vähän jotakin omaa ja samalla antaa lapselle ja miehelleni kahdenkeskistä aikaa. Ja koska mieheni piti osan perhevapaistakin, minulla oli tietysti myös taloudellista painetta tienata edes hieman omalta osaltani.

Koen, että itämainen tanssi oli fyysisesti riittävän lempeä laji tähän haastavaan elämänvaiheeseen. Se toi myös jaksamista vauvanhoitoon, jonka jaksoin haasteista huolimatta mielestäni hyvin. Rakkaus lasta kohtaan tuntui antavan ajoittain supervoimia ja tiedän, että olen ollut (riittävän) hyvä äiti lapselleni vaikeinakin aikoina. Silti turhauttaa välillä se ajatus, että yksi verikoe olisi voinut säästää minut pahimmalta.

raudanpuute
Kun rautavarastot on tyhjät, maailma näyttää sumuiselta

Kun lapsi täytti 1 vuotta, väsymykseni oli vaikeimmillaan ja se meni jo niin yli, etten enää nukkunut juuri lainkaan. Saatoin valvoa keskellä yötä tuntikausia ja nukkua pahimmillaan vain pari tuntia yössä. Vauvakin nukkui huonosti, mutta en silti uskonut hänen huonon nukkumisensa olevan perisyy omaan väsymykseeni ja uniongelmiini, vaikka tietysti jo huonosti nukkuvan vauvankin kanssa voi joutua koville. Minulla itselläni oli kuitenkin olo, että joku muu, joku omassa kehossani, selittäisi tätä väsymystä. Tuntui, kuin minulle olisi syötetty sekä unilääkettä, että kofeiinipillereitä samanaikaisesti. Olin lopen uupunut ja aivan ylikierroksilla. Oksetti, huimasi, heikotti, sydän hakkasi, kehoa särki.

Kokeilin unettomuuteen nukahtamislääkkeitä, mutta niidenkin avulla nukuin vain kolme tuntia eikä niiden aikaansaama uni piristänyt. Viikon päästä nekään eivät enää auttaneet nukahtamaan. Tuolloin aloin toden teolla pelätä terveyteni puolesta. Olin tietysti myös huolissani kyvystäni hoitaa lastani. Koin valtavaa syyllisyyttä monista asioista lähitien siitä, etten ollut jaksanut teettää vauvani kuvia paperikuviksi tai täyttää vauvakirjaa moneen kuukauteen (erään toisen, väsyneen äiti-ystäväni kanssa olemme vitsailleet, että vauvakirjat, joihin pitäisi muistaa kirjata ensimmäinen sana, ensimmäinen sitä ja tätä, pitäisi kieltää lailla!) Joskus avaamattomat postit peittivät työpöytäni. Oli vaikea saada mitään aikaiseksi, edes mukavia asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kerran olin jäädä auton alle, kun kävelin pää sumussa päin punaista valoa. Bussissa piti aina olla tarkkana, etten olisi ajanut pysäkkini ohi, kuten joskus kävi. Normaaleista asioista suoriutuminen oli usein hankalaa ja muisti pätki.

Yöt olivat ahdistuksen täyttämiä ja kaikki ajatukseni alkoivat pyöriä nukkumattomuuteni ympärillä. Onneksi tätä pahinta vaihetta kesti kuitenkin verrattain lyhyen aikaa ja ymmärsin kyllä, että siihen oli saatava apua. Lopulta soitin terveyskeskukseen ja alkaessani itkeä puhelimessa sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Pääsin lääkärille, jossa minulle ehdotettiin diagnoosiksi masennusta, vaikka kerroin, että minua ei masenna, väsyttää vain (tiedän kyllä miltä tuntuu olla masentunut). En tiedä, uskoiko lääkäri. Halusin edelleen tehdä vaikka mitä ja minua turhautti valtavasti, kun en jaksanut! Samalla oli tietysti kamala syyllisyys siitä, että lapsellani on niin väsynyt äiti. En epäile, etteivätkö niin pahat uniongelmat saattaisi hyvinkin johtaa lopulta hoitamattomana masennukseen, mutta nyt en suostunut tuota diagnoosia nielemään. Väläytin lääkärille ajatusta myös raudanpuutteesta (ilman anemiaa), josta olin joskus jotakin lukenut, mutta se kuitattiin sillä, että hemoglobiinini on hyvä, ei tämä siis siitä voinut johtua. Kunpa vastaanottokäynti olisi ollut puoliksikaan tässä tekstissä kuvatun kaltainen (“Synnytyksen jälkeinen väsymys -kaikki ei olekaan masennusta, Ilona Ritola. Medipudas. Minulla ei ole kokemusta kyeisestä yrityksestä, mutta artikkeli on ehdottomasti lukemisen arvoinen).

Syy selviää lopulta

Sain unettomuuteeni unta syventävää lääkettä, joka oli hetkellinen pelastukseni. Aloin taas nukkua, mutta väsymys jatkui. Seuraavana kesänä hakeuduin funktionaaliselle lääkärille, jossa teetin mm. geenitestejä ja jonka kehotuksesta minulta otettiin myös verikokeita, rautavarasto eli ferritiini mukaan lukien. Ferritiini-lukemani oli 17, joka kertoo selkeästä raudanpuutteesta. Viitteet vaihtelevat, mutta funktionaalinen lääkärini suositteli pyrkimistä vähintään lukemaan 100 ja sanoi, että alle 30 tarkoittaa käytännössä tyhjiä rautavarastoja.

On mielestäni selvää, että raudanpuute oli ollut taustalla koko vauva-ajan, ehkä jopa pahempana heti alkuvaiheessa raskauden ja synnytyksen jälkeen (jotka usein vähentävät rautavarastoja). 1,5 vuotta sumua, väsymystä ja epätoivoa vain siksi, ettei väsymyksen syytä tutkita kunnolla. Tokihan olisin voinut teettää ferritiini-mittauksen aiemmin itsekin, kunpa vain olisin väsymykseltäni jaksanut ja luottanut enemmän omiin tuntemuksiini.

Kun sain vihdoin selville syyn, aloin tankata rautaa ja oloni sekä jaksamiseni kohenivat vähitellen jo parissa viikossa. Uskon, että varastojen nopeaan täyttymiseen vaikutti Bemer-terapialla (Kuntosali&Fitness-lehden artikkeli) kuntoon saamani ravinteiden hyvä imeytyminen (aiemmin olen kärsinyt imeytymisongelmista). Kesti kuitenkin pitkään opetella, että voin esimerkiksi sopia sellaiselle illalle jotakin, kun minulla on aamulla sovittu meno. Olin oppinut säästämään voimiani ja keskittämään ne korkeintaan yhteen asiaan päivässä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että asensin tarpeen mukaan jonkinlaisen ”autopilotin” päälle, muutoin olin enimmäkseen sumussa. Skarppaaminen vei aina voimia ja siksi oli säännösteltävä sellaisia tapaamisia ja menoja, jotka vaativat keskittymistä. Aina ei tietenkään jaksanut skarpata ja väsymysitku saattoi tulla joskus vaikkapa kaupassa keskellä ihmisvilinää. Olin liian väsynyt välittääkseni.

Ei mikään trendivaiva!

Nyt raudanpuutteesta ilman anemiaa puhutaan paljon ja hyvä niin. Jotkut terveysalan ammattilaiset ovat kuitanneet sen ”trendi-vaivana”. Pidän tätä asian törkeänä vähättelynä. Kun ihminen on todella väsynyt ja voimaton, se vaikuttaa elämässä kaikkeen. En usko, että on suuri vaiva tai kustannus tarkistaa oireista kärsivän rautavarastoja. Pahimmillaan oireisiin aletaan käyttää väärää lääkitystä (kuten masennus- tai jopa kilpirauhaslääkkeet). Moni kilpirauhasvaiva muistuttaakin raudanpuutteeseen liittyviä oireita ja raudanpuute voi myös vaikuttaa kilpirauhasarvoihin (aiheesta hyvä artikkeli Raudanapuuteanemia ja kilpirauhanen Täällä myös kattavasti tietoa raudanpuutteesta ylipäätään).

Kova väsymys altistaa myös sairastumisille ja niistä taas tulee omat kustannuksensa, uskoakseni lopulta paljon suuremmat kustannukset, mitä raudanpuutteen tutkimisesta ja hoidosta. Tässä on mielestäni myös asenteiden muututtava: Tyypillisesti naisten kärsimää ongelmaa ei tulisi vähätellä ja potilaita tulisi aidosti kuunnella.

Neuvoni kaikille raudanpuutetta epäileville: tarkistuta ferritiini! Jos et saa siihen lähetettä, testin voi teettää itsekin esim. Citylabrassa tai Synlabissa. Tietysti suosittelen selvittämään oireiden syitä ensisijaisesti asiantuntevan lääkärin vastaanotolla.

Mutta ennen kaikkea suosittelen ja muistutan, varsinkin itseäni: Kuuntele kehoasi. Älä ota tarjottua diagnoosia vastaan, jos se ei tunnu oikealta ja selvitä, mistä todella on kyse.

Voimia kaikille raudanpuutteen kanssa kamppailevalle! <3

Espanjassa Costa Blancalla 24.8.2018, Marinka

 

Seuraavassa tekstissäni kerron, miten hoito, jonka olisi pitänyt helpottaa kipujani, olikin pahin kivun aiheuttaja