Kehoni tietää lopulta parhaiten –osa 1, raudanpuute

Olen voinut nyt parin viime vuoden ajan verrattain huonosti ja saanut muistutuksen kantapään kautta siitä, että kehoni on todella se viisain opettajani.  Kerrottakoon heti alkuun, että nyt voin hyvin, josta olen ikionnellinen ja kiitollinen. On kuitenkin kaksi asiaa, josta koen kokemuksieni jälkeen tärkeänä puhua. Ne kaksi asiaa vaikuttivat merkittävästi terveyteeni, mutta kumpaankin näistä tuntuu olevan haastavaa saada dagnoosia ja apua. Tietoakin näistä voisi olla enemmän tarjolla. Kerron omat tarinani, jospa vaikka niistä olisi apua jollekin toiselle. Molemmat näistä asioista olisivat voineet pahimmillaan myös johtaa yhä suurempiin ongelmiin, jos en olisi saanut selville, mistä oireiluni johtui ja osannut hoitaa itseäni oikein.

Raudanpuute ilman anemiaa

Kun olin raskaana, suunnittelin tulevan vauva-ajan olevan aktiivista. En halunnut jäädä kotiin eristäytymään muusta maailmasta, halusin myös jatkaa liikuntaa ja pysyä virkeänä sekä kunnossa. Ajattelin, että hyvinvoiva äiti on myös lapsen etu. Todellisuus oli hieman toisenlainen. Vaikka vauva-aika oli monin tavoin erittäin onnellista, väsymykseni oli kovaa ja koska kärsin myös mm. ruokahaluttomuudesta, oloni oli useimmiten voimaton. Puhuin väsymyksestä neuvolassa, mutta apu oli aika näennäistä. Oli myös iso kynnys pyytää ja ottaa minkäänlaista apua vastaan, sillä ”kyllähän nyt yhden lapsen kanssa pitää jaksaa” jne. Tällaisia ajatuksia oli lähinnä omassa päässäni, mutta kyllä ympäristö ja jotkut muut äidit myös vahvistivat niitä, vaikka toki sain monelta läheiseltä myös ymmärrystä ja vertaistukeakin. Aivosumu oli väsymyksen ja ruokahaluttomuuden ohella yksi pahimpia oireita, lisäksi minua huimasi ja heikotti usein. Yöheräilyjä oli vauvan kanssa paljon, mutta sain myös nukuttua pitkiäkin, jopa 10 tunnin yöunia (korvatulpat korvissa puolison hoitaessa yösyöttöjä). Silti niidenkin jälkeen koin usein olevani vain pari tuntia pirteä ja levännyt. Sitten tuli “jyrän alle jäänyt” olo.

Sain vauvanhoidon ohella rutistettua ammattiopettajan pedagogiset opinnot pakettiin, koska olin (onneksi!) tehnyt valtaosan suorituksista valmiiksi jo raskausaikana. Sain myös pidettyä jonkun verran tanssitunteja, joka oli itselleni merkittävä asia. Siltikin joinain pahimpina päivinä itkin ennen töihin lähtöä ja olin ihan varma, etten selviäisi illan tunneista. Koen, että oli kuitenkin hyvä, kun minulla oli edes tämä yksi ”pakko” liikkua, muutoin liikunta olisi jäänyt kokonaan. Yritin kyllä joitain kertoja “ottaa itseäni niskasta kiinni” ja liikkua puoliväkisin. Kun kerran palasin lenkiltä itkien (ehkä käveltyäni 200 metriä), päätin, ettei minun tarvitse pakottautua liikkumaan vapaalla niin kauan kuin oloni olisi sitä, mitä silloin. Nautin kyllä tanssitunneistani sekä ihanista oppilaistani sekä tunsin monesti piristyväni hetkellisesti työssäni. Olin vaan välillä varsin huolissani siitä, mitä sammakoita suustani tulisi siinä aivosumussa tai huimaisiko minua niin, etten pystyisi tanssimaan. Minulle oli silti tärkeää tehdä edes vähän jotakin omaa ja samalla antaa lapselle ja miehelleni kahdenkeskistä aikaa. Ja koska mieheni piti osan perhevapaistakin, minulla oli tietysti myös taloudellista painetta tienata edes hieman omalta osaltani.

Koen, että itämainen tanssi oli fyysisesti riittävän lempeä laji tähän haastavaan elämänvaiheeseen. Se toi myös jaksamista vauvanhoitoon, jonka jaksoin haasteista huolimatta mielestäni hyvin. Rakkaus lasta kohtaan tuntui antavan ajoittain supervoimia ja tiedän, että olen ollut (riittävän) hyvä äiti lapselleni vaikeinakin aikoina. Silti turhauttaa välillä se ajatus, että yksi verikoe olisi voinut säästää minut pahimmalta.

raudanpuute
Kun rautavarastot on tyhjät, maailma näyttää sumuiselta

Kun lapsi täytti 1 vuotta, väsymykseni oli vaikeimmillaan ja se meni jo niin yli, etten enää nukkunut juuri lainkaan. Saatoin valvoa keskellä yötä tuntikausia ja nukkua pahimmillaan vain pari tuntia yössä. Vauvakin nukkui huonosti, mutta en silti uskonut hänen huonon nukkumisensa olevan perisyy omaan väsymykseeni ja uniongelmiini, vaikka tietysti jo huonosti nukkuvan vauvankin kanssa voi joutua koville. Minulla itselläni oli kuitenkin olo, että joku muu, joku omassa kehossani, selittäisi tätä väsymystä. Tuntui, kuin minulle olisi syötetty sekä unilääkettä, että kofeiinipillereitä samanaikaisesti. Olin lopen uupunut ja aivan ylikierroksilla. Oksetti, huimasi, heikotti, sydän hakkasi, kehoa särki.

Kokeilin unettomuuteen nukahtamislääkkeitä, mutta niidenkin avulla nukuin vain kolme tuntia eikä niiden aikaansaama uni piristänyt. Viikon päästä nekään eivät enää auttaneet nukahtamaan. Tuolloin aloin toden teolla pelätä terveyteni puolesta. Olin tietysti myös huolissani kyvystäni hoitaa lastani. Koin valtavaa syyllisyyttä monista asioista lähitien siitä, etten ollut jaksanut teettää vauvani kuvia paperikuviksi tai täyttää vauvakirjaa moneen kuukauteen (erään toisen, väsyneen äiti-ystäväni kanssa olemme vitsailleet, että vauvakirjat, joihin pitäisi muistaa kirjata ensimmäinen sana, ensimmäinen sitä ja tätä, pitäisi kieltää lailla!) Joskus avaamattomat postit peittivät työpöytäni. Oli vaikea saada mitään aikaiseksi, edes mukavia asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kerran olin jäädä auton alle, kun kävelin pää sumussa päin punaista valoa. Bussissa piti aina olla tarkkana, etten olisi ajanut pysäkkini ohi, kuten joskus kävi. Normaaleista asioista suoriutuminen oli usein hankalaa ja muisti pätki.

Yöt olivat ahdistuksen täyttämiä ja kaikki ajatukseni alkoivat pyöriä nukkumattomuuteni ympärillä. Onneksi tätä pahinta vaihetta kesti kuitenkin verrattain lyhyen aikaa ja ymmärsin kyllä, että siihen oli saatava apua. Lopulta soitin terveyskeskukseen ja alkaessani itkeä puhelimessa sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Pääsin lääkärille, jossa minulle ehdotettiin diagnoosiksi masennusta, vaikka kerroin, että minua ei masenna, väsyttää vain (tiedän kyllä miltä tuntuu olla masentunut). En tiedä, uskoiko lääkäri. Halusin edelleen tehdä vaikka mitä ja minua turhautti valtavasti, kun en jaksanut! Samalla oli tietysti kamala syyllisyys siitä, että lapsellani on niin väsynyt äiti. En epäile, etteivätkö niin pahat uniongelmat saattaisi hyvinkin johtaa lopulta hoitamattomana masennukseen, mutta nyt en suostunut tuota diagnoosia nielemään. Väläytin lääkärille ajatusta myös raudanpuutteesta (ilman anemiaa), josta olin joskus jotakin lukenut, mutta se kuitattiin sillä, että hemoglobiinini on hyvä, ei tämä siis siitä voinut johtua. Kunpa vastaanottokäynti olisi ollut puoliksikaan tässä tekstissä kuvatun kaltainen (“Synnytyksen jälkeinen väsymys -kaikki ei olekaan masennusta, Ilona Ritola. Medipudas. Minulla ei ole kokemusta kyeisestä yrityksestä, mutta artikkeli on ehdottomasti lukemisen arvoinen).

Syy selviää lopulta

Sain unettomuuteeni unta syventävää lääkettä, joka oli hetkellinen pelastukseni. Aloin taas nukkua, mutta väsymys jatkui. Seuraavana kesänä hakeuduin funktionaaliselle lääkärille, jossa teetin mm. geenitestejä ja jonka kehotuksesta minulta otettiin myös verikokeita, rautavarasto eli ferritiini mukaan lukien. Ferritiini-lukemani oli 17, joka kertoo selkeästä raudanpuutteesta. Viitteet vaihtelevat, mutta funktionaalinen lääkärini suositteli pyrkimistä vähintään lukemaan 100 ja sanoi, että alle 30 tarkoittaa käytännössä tyhjiä rautavarastoja.

On mielestäni selvää, että raudanpuute oli ollut taustalla koko vauva-ajan, ehkä jopa pahempana heti alkuvaiheessa raskauden ja synnytyksen jälkeen (jotka usein vähentävät rautavarastoja). 1,5 vuotta sumua, väsymystä ja epätoivoa vain siksi, ettei väsymyksen syytä tutkita kunnolla. Tokihan olisin voinut teettää ferritiini-mittauksen aiemmin itsekin, kunpa vain olisin väsymykseltäni jaksanut ja luottanut enemmän omiin tuntemuksiini.

Kun sain vihdoin selville syyn, aloin tankata rautaa ja oloni sekä jaksamiseni kohenivat vähitellen jo parissa viikossa. Uskon, että varastojen nopeaan täyttymiseen vaikutti Bemer-terapialla (Kuntosali&Fitness-lehden artikkeli) kuntoon saamani ravinteiden hyvä imeytyminen (aiemmin olen kärsinyt imeytymisongelmista). Kesti kuitenkin pitkään opetella, että voin esimerkiksi sopia sellaiselle illalle jotakin, kun minulla on aamulla sovittu meno. Olin oppinut säästämään voimiani ja keskittämään ne korkeintaan yhteen asiaan päivässä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että asensin tarpeen mukaan jonkinlaisen ”autopilotin” päälle, muutoin olin enimmäkseen sumussa. Skarppaaminen vei aina voimia ja siksi oli säännösteltävä sellaisia tapaamisia ja menoja, jotka vaativat keskittymistä. Aina ei tietenkään jaksanut skarpata ja väsymysitku saattoi tulla joskus vaikkapa kaupassa keskellä ihmisvilinää. Olin liian väsynyt välittääkseni.

Ei mikään trendivaiva!

Nyt raudanpuutteesta ilman anemiaa puhutaan paljon ja hyvä niin. Jotkut terveysalan ammattilaiset ovat kuitanneet sen ”trendi-vaivana”. Pidän tätä asian törkeänä vähättelynä. Kun ihminen on todella väsynyt ja voimaton, se vaikuttaa elämässä kaikkeen. En usko, että on suuri vaiva tai kustannus tarkistaa oireista kärsivän rautavarastoja. Pahimmillaan oireisiin aletaan käyttää väärää lääkitystä (kuten masennus- tai jopa kilpirauhaslääkkeet). Moni kilpirauhasvaiva muistuttaakin raudanpuutteeseen liittyviä oireita ja raudanpuute voi myös vaikuttaa kilpirauhasarvoihin (aiheesta hyvä artikkeli Raudanapuuteanemia ja kilpirauhanen Täällä myös kattavasti tietoa raudanpuutteesta ylipäätään).

Kova väsymys altistaa myös sairastumisille ja niistä taas tulee omat kustannuksensa, uskoakseni lopulta paljon suuremmat kustannukset, mitä raudanpuutteen tutkimisesta ja hoidosta. Tässä on mielestäni myös asenteiden muututtava: Tyypillisesti naisten kärsimää ongelmaa ei tulisi vähätellä ja potilaita tulisi aidosti kuunnella.

Neuvoni kaikille raudanpuutetta epäileville: tarkistuta ferritiini! Jos et saa siihen lähetettä, testin voi teettää itsekin esim. Citylabrassa tai Synlabissa. Tietysti suosittelen selvittämään oireiden syitä ensisijaisesti asiantuntevan lääkärin vastaanotolla.

Mutta ennen kaikkea suosittelen ja muistutan, varsinkin itseäni: Kuuntele kehoasi. Älä ota tarjottua diagnoosia vastaan, jos se ei tunnu oikealta ja selvitä, mistä todella on kyse.

Voimia kaikille raudanpuutteen kanssa kamppailevalle! <3

Espanjassa Costa Blancalla 24.8.2018, Marinka

 

Seuraavassa tekstissäni kerron, miten hoito, jonka olisi pitänyt helpottaa kipujani, olikin pahin kivun aiheuttaja

 

 

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.