Entäs se verkostomarkkinointi…?

Postasin eilen siitä, miksi aloin mehustaa ja miksi ryhdyin “Juice-lähettilääksi” eli aloin edustaa Juice plus-tuotteita. Haluan vielä kirjoittaa jokusen sanan siitä, mitä yritysmuotoa Juice+ edustaa ja oikoa tähän liittyviä, etenkin Suomessa vielä osin sitkeästi eläviä väärinkäsityksiä. Kyseessä on verkostomarkkinointi, joka on edelleen joidenkin ajatuksissa yhtä kuin ”pyramidihuijaus”. Jos käsitys yritysmuodosta on tämä, kannattaa lukea mistä pyramidihuijauksessa todella on kyse. Mutta lyhyesti sillä tarkoitetaan laitonta liiketoimintamallia, jossa tarkoitus on vain ansaita rahaa ilman laillista tuotetta tai palvelua.

Juice plus+-tuotteissa on sen sijaan kyse laadukkaasta ravintotuotteesta, jota markkinoidaan verkoston voimin. Yhtiö on toiminut yli 20 vuotta ja toimintaa on yli 20 maassa. Itse edustustyötä tekevät aiheeseen perehtyneet ja siitä innostuneet ihmiset. Joukossa voi olla meitä pienyrittäjiä tai vaikkapa lisätienestiä hankkivia kotiäitejä tai -isiä, opiskelijoita tai hoitoalan matalapalkkaisia ihmisiä, jotka ovat lähes aina oman kokemuksensa innostamina halunneet lähteä mukaan. Monia meistä innostaa yhtiön visio, joka on paljon laajempi ja kokonaisvaltaisempi, mitä pelkkä tuote.

Asiakkaalle tämän tuotteen verkostomarkkinointi tarkoittaa hyvää, henkilökohtaista palvelua, ainakin minun kohdallani. Tietoa tuotteista, apua niiden tilaamisessa, kysymyksiin vastaamista, henkilökohtaisesti. Tietysti me edustajat saamme provision myynnistä, se on palkka työstämme. Ja jokusen prosentin saavat myös he, joiden kautta olemme lähteneet mukaan ja jotka tekevät perehdytystä ja kouluttavat jatkuvasti -tietenkin.  Kuten minä tulen saamaan, jos minun kauttani joku lähtee mukaan. Jolloin minä teen tietysti kaikkeni helpottaakseni uuden Juice-lähettilään työtä ja viedäkseni hänet tiedon lähteelle.  Jos näin ei olisi, kaikki olisivat toistensa kilpailijoita eikä samaan hiileen puhaltavia tiimiläisiä.

Yhtiö säästää tällä toimintamallilla rahaa mm. koulutuksiin ja markkinointiin liittyen. Ei tarvita teennäisiä tv-mainoksia, kun me edustajat ja asiakkaat jaamme omia kokemuksiamme tuotteista.  Ja annammepa paljon muuta siinä samalla, ilman ostopakkoa. Mitä olen muihin tuotteen edustajiin tutustunut, vaikuttavat he varsin rehdeiltä ihmisiltä, joilla on aito halu auttaa muita ja kannustaa ihmisiä tekemään terveyttä edistäviä valintoja. Ihmisiä, jotka kertovat avoimesti omista, usein haastavistakin taustoistaan ja siitä, kuinka ovat löytäneet apua.

Moni meistä haluaa jakaa osaamistaan myös tuotten ulkopuolelta ja on innoissaan vaikkapa siitä, kun joku löytää kauttamme intoa mehustukseen (kuten minun kohdallani on jo muutaman ihmisen kanssa käynyt, yksi heistä oma isäni, josta olen tietysti tosi ylpeä!) Tottakai kaikkeen liiketoimintaan voi mahtua joku “mätä omena”, joka värittää omaa kokemustaan tai toimii muutoin epäammattimaisemmin. Kuten verkostomarkkinointia tai mitä tahansa yritysmuotoa edustavien yritystenkin joukkoon mahtuu niitä, joiden puolesta en välitä puhua. On silti turhan kapeakatseista leimata jotakin tuotetta vain sen edustaman yritysmuodon vuoksi, etenkin kun se tämän tuotteen kohdalla on varsin toimiva ja asiakasta hyvin palveleva liiketoimintamalli.

Kun elämään on löytynyt jotain, mikä tekee todella hyvää, sen haluaa myös jakaa muille

Mitä tuotteen hintaan tulee, se ei taatusti ole asiakkaalle kalliimpi kuin mitä se olisi marketista tai luontaistuotekaupasta ostettuna. Joku hyötyy ostosta aina, kuluja on väistämättä. Jos se hyötyjä on yhtiön lisäksi pienyrittäjä tai se kotiäiti, joka on tuotteista kertonut ja auttanut niitä tilaamaan, onko siinä jotain pahaa? Veikkaanpa kuitenkin, että moni meistä on jo päässyt yli sellaisesta ajattelutavasta. Ja että moni oikeastaan mieluummin ostaa siltä pieneltä toimijalta, kaverilta tai vaikkapa yhteistyökumppanilta aina, kun se on mahdollista. Ja saa iloisen mielen lisäksi vielä mahdollisesti sitä lisäarvoa, jota ei marketista saa.

Kuten Olli Postikin asian kiteytti: ”Moni voi tykätä myös siitä, että se 45-55% hinnasta mikä muuten menisi Lifelle tai Sokokselle, meneekin kavereille, tuttaville ja instituutioista riippumatonta luomuterveystietoa vapaasti levittävälle verkostolle, jonne voisi itsekin mennä töihin ilman työhakemusta – ei puuhastelemaan tai noudattamaan ohjeita vaan tekemään pelkkää tulosta omilla vahvuuksilla tai innostuksilla. Ei pushaamaan tuotetta, vaan jakamaan sitä missä pääsee loistamaan.”

Tämä oikeastaan kiteyttää sen, miksi minä haluan olla tässä liiketoiminnassa mukana. Haluan tehdä kokonaisvaltaisesti työtä ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Haluan myös peräänkuuluttaa moniammatillisuuden hyödyntämistä, joka meidänkin työssämme toteutuu parhaimmillaan loistavasti. Aina on joku tietäjä tai osaaja, jolta voi kysyä, kun oma tieto tai osaaminen ei riitä. Ainakin tällä hetkellä toimin pääasiallisesti palvellen henkilökohtaisesti asiakkaitani sekä facebook-yhteisössä, joka on omankin innostukseni alkulähde. Teen työni omalla tavallani ja omia periaatteitani sekä arvoja kunnoittaen.

Haluan myös kitkeä sitä ajattelua, että terveyttä edistävät palvelut ja tuotteet olisivat toistensa kilpailijoita. Alalla on paljon vastakkainasettelua ja toisten mollaamista, joka ei edistä mitään hyvää. Terve kriittisyys tuotteita kohtaan on tietenkin hyvästä, mutta usein ne “huutelijat” eivät ole asioihin perehtyneet saati itse kokeilleet mollaamaansa tuotetta. Pahimmillaan asiakas voi kuulla häntä hoitavalta taholta, että hän on käyttänyt “vääriä” tuotteita tai palveluja, jolloin hän ei enää jatkossa välttämättä edes kerro, mitä käyttää. Asiakkaan kokemuksen kunnioittaminen on minusta ensiarvoista. Ja parhaimmillaan apu tuleekin monesta suunnasta, kun me palvelun tai tuotteen tarjoajat pidämme ovemme auki ja kunnioitamme myös muita toimijoita.

Usein meillä on kuitenkin sama tavoite: Hyvinvoiva asiakas.

Torreviejassa 23.9., Marinka

Miksi minusta tuli mehustaja ja Juice-lähettiläs?

Minulle on aina ollut haastavaa syödä riittävän terveellisesti silloin, kun olen todella väsynyt tai kärsin kivuista. Kuten moni blogiani lukenut tai kanssani jutellut tietää, viime vuosina olen ollut melko kovilla ensin raudanpuute-väsymyksen, sitten hormonikierukan aiheuttaman kivun vuoksi. Näiden ongelmien mukana on tullut jonkin verran haasteita myös ruokavaliooni ja syömisiini, vaikkakin syön pääsääntöisesti kohtalaisen terveellisesti.

Väsymys saa helposti ruokahaluni kaikkoamaan ja painon putoamaan helposti liiankin alas, kipu taas hakemaan lohtua sokerisista herkuista. Pystyn kyllä hetkittäin terästäytymään ja lopettamaan vaikkapa karkinsyönnin, mutta se on aina ollut pakotettua ja tietynlaista ”taistelua”. Makeanhimoa olen jossain määrin potenut aina, myös voidessani hyvin. Kehoni reagoi herkästi vääränlaiseen syömiseen, joka sekä näkyy, että tuntuu. Tärkeimpänä pidänkin oman kehoni viestejä myös tämän asian suhteen. Tietoa sopivasta ruokavaliosta olen toki etsinyt paljon myös. Sitä olen kartuttanut omalla tiedonetsinnällä, kokeiluilla ja myös asiantuntijoiden vastaanotoilla. Minulle on tehty ravinto- ja hivenainemittauksia sekä geenitestejä, joten tiedän jopa DNA:ni näkökulmasta, millainen ravinto minulle sopii. Tiedän myös, että kehoni on erityisen herkkä reagoimaan hiljaiseen tulehdukseen, jota vääränlainen ruokavalio ja etenkin sokerin syönti ruokkii.

Sokerihiiri löysi Hyvinvoinnin lähteelle

Kun kesän alkupuolella tein taas yhden päätökseni luopua sokerista ja kohentaa ravitsemustani muutenkin, eksyin facebook-ryhmään nimeltä ”Hyvinvoinnin lähteellä”. Siellä oli juuri alkamassa Puhtaaseen ruokavalioon perustuva 10 päivän puhdistuskuuri. Päätin osallistua tähän, vaikkakin hieman soveltaen kuuria (välttääkseni laihtumisen). Sain tuolloin sokerikoukkuni katki, mutta samalla ymmärsin löytäneeni minulle loistavasti sopivan ryhmän. Yhteisön, jossa ei tarvitse perustella omia, joskus ns. virallisista suosituksista poikkeavia valintojaan, kuten vaikkapa sitä, miksi ei juo ainakaan rasvatonta maitoa tai käytä rypsiöljyä. Jossa gluteenittomuutta ei pidetä trendinä, vaan jokaisen vapaana valintana, jos se tuntuu hyvältä valinnalta itselle. Yhteisön, jossa saa vahvistusta ja vinkkejä siitä, mitä hyviä rasvoja ruokavalioon voisi lisätä, miten herkutella terveellisesti jne. Vinkkejä jaetaan positiivisessa hengessä eikä ketään patisteta mihinkään. Oman kehon kuuntelemiseen kannustetaan.

Kippis!
Soluille ravintoa herkullisessa muodossa. Kippis!

Yhtenä merkittävimmistä asioista ryhmässä innostuin mehustuksesta! Tiedossani oli, että mehustamalla saisin huomattavasti suurempia määriä esimerkiksi vihannesten ravintoaineita nautittua, helpossa ja herkullisessa muodossa. Koska en ole mikään ruoanlaittaja, mehustimen hankinta ja mehustushommiin ryhtyminen oli itselleni aika iso juttu. Kynnys tähän laski huomattavasti, kun ryhmästä sai vinkkejä ja siellä pystyi kysymään mitä vain. Huomasin usealla ryhmän ylläpitäjistä olevan paljon hyvää tietoa monista ravintoon ja terveyteen liittyvistä asioista ja koko ryhmän tsemppi oli todella huikeaa. Näin, että tämän ryhmän ansiosta moni todella alkoi tehdä parempia valintoja ja inspiroitua pitämään itsestään huolta. Huomasin myös jokaisen olevan tervetullut omista lähtökohdistaan.

Ryhmän ylläpitäjissä on monen ammatti- ja osaamisalan edustajia, mutta yhteinen tekijä kaikilla on Juice plus-tuotteiden käyttö ja edustus. Itse en ollut aluksi halukas tai edes kykenevä hankkimaan tuotteita lähinnä tiukilla olevan talouteni vuoksi, vaikka tiesinkin niiden olevan hyviä, kypsistä vihanneksista, hedelmistä ja marjoista valmistettuja tuotteita. Pyrin alkuun panostamaan erityisesti mehustukseen. Koin silti olevani yhtä tervetullut ryhmän jäsen ilman Juice-käyttöäkin, joka tietysti paransi tyytyväisyyttäni tähän fb-yhteisöön. Toki luin kiinnostuneena kokemuksia myös näistä tuotteista, koska olen aina ollut kiinnostunut ravintotuotteista ylipäätään. Harkitsen silti tarkkaan mitä lähden kokeilemaan.

Oma Juice plus-kokeilu alkoi

Kun vietimme kesälomaa Suomessa heinäkuussa, ruokailuni menivät taas vähitellen huonompaan suuntaan ja herkutteluni lisääntyi. Tämän reissun jälkeen näin ja tunsin herkuttelun seuraukset: tunsin mm. olevani turvoksissa, oloni oli vetämätön ja halusin saada apua pystyäkseni pysyvämpään, parempaan ruokavalioon. Päätin antaa Juice-tuotteille mahdollisuuden ja tilasin 4kk:n Premium-setin, johon kuului kaikkia kapseleita (hedelmät, vihannekset ja marjat). Olin kuullut niistä jo vuotta aiemmin funktionaalisen lääkärini kertomana ja suosittelemana. Hän otti nämä tuotteet puheeksi, kun kerroin minulla olevan haastavaa syödä suositeltua määrää vihanneksia, erityisesti talvella. Osasin häneltä saamieni ennakkotietojenikin vuoksi suhtautua myös skeptisempiin kirjoituksiin kyseenalaistaen, vaikka toki googlailin ja tutkin aihetta lisää ennen kokeilupäätöstäni. Vakuutuin mm. Olli Postin artikkelista. Hän kirjoittaa pitkästi eikä hypetä tuotetta, vaan arvioi sitä kriittisesti ja on selkeästi paneutunut mm. tuotteen valmistustapaan. Lainaus Postin blogista:

”Sen verran uskallan jo sanoa laatunörteille, että Juicen raaka-aineet kasvatetaan marketin tyypillistä teholuomua laadukkaammin, ja kuivataan kapseliin tottakai nopeammin kuin välivarastossa kypsyvä tuontihedelmä tekee matkaa ’tuoreena’. Ihan satavarmasti näistä saa ainakin jotain mitä laitosruokaloiden valmiiksiraastetuista tehokasvisvaunuista ei mitenkään saa, vaikka söisi kaksi kiloa päivässä kunnes petrokemiallisten väkilannoitteiden extranitraatit pursuavat korvista.”

Kuten minuun, myös Postiin on tehnyt vaikutuksen se porukka, joka tuotetta Suomessa edustaa:

Juicea on lähtenyt Suomessa paisuttamaan positiivinen tekijäporukka, jossa tykätään tuottaa mukaansatempaavaa terveysmediaa – eli ilmaista opetusta. Sellaista, joka nollabudjetillakin saa aikaan enemmän kasvua kuin sadantuhannen euron mainosvideo vailla sisältöä. Juice jo nimensä puolesta inspiroi myös siihen itseäänkin parempaan juttuun eli juissaamiseen. Juice-nimisen purkin myynti tullee kasvattamaan mehustus-tietoisuutta Suomessa enemmän kuin kaikki mehustussaarnaus tähän asti. Juicen myyntiorganisaatiolla – tai jollain sen kilpailijalla – on potentiaalia kasvaa valtakunnan johtavaksi terveysvalistajaksi kaikessa siinä mitä tuote tukee ja symboloi.

Portti terveellisempään syömiseen

Posti kirjoittaa Juice-tuotteista myös ”porttihuumeena” terveellisempään syömiseen. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kun tuote antaa keholle kokemuksen lähimarkettia rikkaammasta fytoravinteiden kirjosta, muodossa joka on helppo omaksua ja kätevä käyttää, niin lapsille kuin aikuisillekin ovat alkaneet kasvikset maistumaan. Juuri tätä minä tarvitsin! Eli sitä, että minä en enää joutuisi pakottautumaan tahdonvoimallani syömään fiksummin ja välttämään sokeria, vaan että kehoni alkaisi pyytää terveellistä ruokaa.

Ja uskokaa tai älkää: Näin on alkanut tapahtua. Nyt omaa Juice-käyttöäni on takana reilut viitisen viikkoa ja olen jo huomannut selkeitä kapseleiden käytön vaikutuksia. Ensimmäiset kaksi viikkoa kehoni puhdistui enkä voi todellakaan kehua senhetkistä oloani. Onneksi tunnistin oloni puhdistusoireiden aiheuttamaksi ja tiesin sen menevän ohi. Pelkäsin etukäteen, että painoni putoaisi, kuten moni on kertonut käyneen. Niin kävikin aluksi, vaikka söin entiseen tapaani (myös niitä herkkuja). Halusin tuoda tämän yhden muutoksen elämääni kerralla, jotta todella huomaisin tuotteen vaikutukset, kuten kävikin. Painoni en siis toivonut putoavan, mutta toisaalta näin selvästi, että se mikä lähti, oli ennen kaikkea kesäherkkujen aikaansaamaa turvotusta. Pömppöni oli tiessään enkä ole sen koommin sitä nähnyt varsinkaan siinä mittakaavassa, mitä se on pahimmillaan ollut. Kahden viikon kuluttua puhdistusoireeni onneksi menivät ohi ja tilanne alkoi tulla energiaa.

Kolme viikkoa kapseleiden aloituksesta aloitin kuntoprojektini, jota olen jaksanut jatkaa säännöllisesti siitä lähtien. Energia tuntuu lisääntyvän päivä päivältä. Vähitellen olen alkanut myös huomata kaipaavani aiempaa vähemmän sokeriherkkuja. Makuaistini on alkanut terävöityä ja huomaan pitäväni vaikkapa persikkaa suurena herkkuna, kun taas vaikkapa suklaavanukas on alkanut maistua kovin teolliselle. Täysin en herkuista koe tarvetta luopua, mutta toivoin saavani kehoni kaipaamaan ennen kaikkea hyvää ja terveellistä ravintoa riittävästi. Näin se on tuntunut alkaneen tehdä. Nyt oloni on ravinnekylläinen ja se tuntuu todella hyvältä ja uskon sen vielä paranevan entisestään. Lisäksi huomaan ihoni olevan paremmassa kunnossa, kuin vielä reilu kuukausi sitten, tästä sain juuri kehuja mieheltänikin.

Päivittäiset Juicet
Juicet -Helppo tapa lisätä ravinnekylläisyyttä

Mieheni aloitti itsekin Juice-tuotteiden käytön samaan aikaan kuin minä huomaten myös ravinnekylläisyyden. Hänen tavoitteenaan on painonpudotus, jossa kapselit ovat olleet hyvä apu. Hänkin solakoitui ensimmäisten viikkojen aikana huomattavasti ja kertoi, että ateriakokojen pienentäminen helpottui. Meillä on siis hyvin erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, mutta sama tuote palvelee meitä siitä huolimatta. Ravinnekylläisyydestä hyötyvät kaikki ikään ja kokoon katsomatta.

Lapsellemme olemme alkaneet nyt parin viikon ajan antaa kapseleiden sisältämää jauhetta smoothieen sekoitettuna, pienempinä määrinä tietysti. Hän huolehtii jo osin itse, että muistamme hänelle nuo päivittäin antaa. Hän on innostunut mehustamisesta myös, joten se on yhteistä puuhaamme. Vihermehut maistuvat hänellekin, josta olen erityisen iloinen! Ruokahalu on lapsellamme hyvä ja hän syö lähes kaikkea, mutta salaattia ja muita vihanneksia kuitenkin melko huonosti. Nyt on mukava tietää, että hän saa myös vihannesten ravintoaineita riittävästi. Koska kapselit perustuvat nimenomaan mehustukseen, niistä saadaan talteen suuret määrät ravinteita ilman liiallista kuidun määrää, joka monella estää suurien määrien syönnin raakana. Juice plus-tuotteet ovakin siis nimeomaan kypsiksi kasvaneista kasviksista, hedelmistä ja marjoista valmistettu ravintovalmiste, ei esimerkiksi vitamiini, eikä tuote sisällä mitään synteettistä.

Parasta puhtaan ravinnon jälkeen

Siltikin tärkeintä on tietysti syödä hyvin ja mahdollisimman puhtaasti. Ja juuri sitä tämä tuote tukee, ei korvaa. Näiden asioiden sekä inspiroivan Hyvinvoinnin lähteellä-yhteisön vuoksi minä päätin ryhtyä yhdeksi ”Juice-lähettiläistä” ja samalla fb-yhteisömme ylläpitäjistä. Tämä tuote on ensimmäinen Bemer-laitteen jälkeen, jota haluan edustaa. Bemerin löysin jo 5,5 vuotta sitten ja käytän sitä yhä päivittäin myös itse. En voisi koskaan suositella tai edustaa, saati myydä mitään, mitä en itse käyttäisi ja olisi toimivaksi todennut. Ja monta sellaistakin tuotetta, jota käytän, en halua lähteä edustamaan. Tämä tuote ja siihen liittyvä liiketoiminta kuitenkin sopii omaan ravintofilosofiaani ja tässä työssä pääsen myös auttamaan ja inspiroimaan ihmisiä monin tavoin.

Fytoravinteita smoothieen
Fytoravinteet saa kätevästi myös vaikka smoothieen

Iloitsen myös siitä, että vaikka asiakkaani ja ystäväni olisivat eri maassa, meillä on kertomani some-yhteisö, jossa keskustella kiinnostavista asioista tai vaikkapa treenata yhdessä. Tuonkin oman panokseni fb-ryhmäämme mm. liikunnan muodossa. Kaikki terveydestä ja hyvinvoinnista kiinnostuneet ovat tervetulleita yhteisöön riippumatta siitä, onko heillä kiinnostusta tuotteisiin. Myös kuukausittaiset puhdistuskuurit sekä kaikki, mitä ryhmässä tapahtuu, ovat täysin vapaaehtoisia. Ja poiskin pääsee koska tahansa. Vinkkejä voi napata oman kiinnostuksensa mukaan juuri sen verran ja niistä aiheista, mitkä kokee hyvänä ja tarpeellisena. Siispä laita viestiä facebookissa, jos haluat mukaan, niin liitän sinut! Toki tuotteita ja tietoa niistä on saatavilla myös ilman ryhmään liittymistä. Vastaan mielelläni kaikkiin aihetta koskeviin kysymyksiin.

Oikein ihanaa ja energistä syksyn jatkoa kaikille toivottaen,

Torreviejassa 21.9. Marinka

Email: mirage@marinka.fi
Facebook: Marinka Mirage (yrityssivut), Marinka Nyqvist (henk.koht profiili)
Juice plus-tuotteet Suomi: https://mn16996.juiceplus.com/fi/fi
Juice plus-tuotteet Espanja: https://mn16996.juiceplus.com/es/es

Projekti ”Minkakeho” starttaa – ”laihasta läskistä” vahvaksi nelikymppiseksi

Nyt kun olen elänyt rankan kevään ja alkukesän jälkeen pari kuukautta lähes ilman kipuja, olen tietysti äärettömän kiitollinen ja onnellinen tilanteestani. Näyttää vahvasti siltä, että en ole kovin sairas viime vuosina ollutkaan, sillä raskauden jälkeistä kovaa väsymystä, lihasheikkoutta ym. selitti raudanpuute (ilman anemiaa) ja etenkin viimeaikaisia kipuja hormonikierukka. Onneksi lopulta uskoin omaa kehoani ja tein ratkaisuni sen mukaan. Vaikka hieman tietysti harmittaa se, kuinka kauan kärvistelin sinänsä täysin turhien vaivojen kanssa, olen ennen kaikkea kiitollinen ja haluan jättää menneet taakseni ja alkaa taas elää täysillä.

On ollut osin haastavaakin taas omaksua hyvinvoivan ihmisen identiteettiä ja elää sen mukaan: olla varomatta liikkeitä ja nostelua, olla huolehtimatta siitä, jos särkylääkkeet jäivät kotiin tai stressaamatta sitä, voinkohan ensi viikolla tanssia. Alan vähitellen kuitenkin uskoa, että kyllä minä olen terve ja voin sekä jaksan tehdä vaikka mitä. Ja tietysti nyt myös haluan tehdä vaikka mitä!

Projekti Minkakeho

Yksi pitkäaikainen haaveeni on saada itseni parempaan kuntoon, mitä ikinä. Vaikka olen ollut hyvässä kunnossa aiemminkin, ei lihaskuntoni ole koskaan ollut hyvä enkä ole koskaan tuntenut olevani vahva. Nyt siihen on aika tulla muutos. Otin tavoitteekseni olla ensi kesänä, 40 vuotta täyttäessäni, vahvempi ja parempikuntoisempi, kuin ikinä. Nimesin projektin nimellä ”Minkakeho” lempinimeni Minka mukaan.

Kehonkoostumus kertoo paljon enemmän kuin paino

Tunnen kehoni hyvin ja tiedän jo punnitsematta kilon tarkkuudella sen, paljonko painan ja usein aika hyvin myös sen, mistä kehoni koostuu. Halusin kuitenkin projektini aluksi ”mustaa valkoisella”, jotta voin todeta nykyisen tilanteen ja saada myös motivaatiota parantaa sitä. Kehotyyppini on ns. laiha läski, joten vaikka olen hoikka, minulla on korkea rasvaprosentti ja (liian) vähän lihasmassaa. Kerron tarkemmin mm. kehonkoostumuksestani tällä videolla. Siellä kerron myös, miksi tuo kehotyypistä käytetty termi ei ole välttämättä paras mahdollinen. Käytän sitä silti sen vuoksi, että tilanteeseen samaistuvat löytävät tällä termillä (englanniksi skinny fat) tietoa aiheesta. Sinänsä tietoisuus tämän kehotyypin olemassaolosta terveysriskeineen saisi puolestani tulla paremmin tunnetuksi ja ymmärretyksi.

“Laihan läskin” ansat

Meillä laihoilla läskeillä voi olla ansana se, että emme välttämättä näe liikunnan merkitystä yhtä tärkeänä (tai pahimmillaan lainkaan tärkeänä), mitä se nähdään usein ylipainoisille. Ja vaikka itse näkisimme, ulkopuolelta tulee helposti viestiä ”Ei sun tartte liikkua, kun oot jo hoikka”. Niin kuin se liikunta olisi vain laihtumista varten..?! Joku kehotyypin omaava voi hyödyntää “mahdollisuuden” syödä päivittäin roskaruokaa ja karkkia lihomatta ja iloita, että voi syödä mitä vain, koska se ei näy missään (minulla muuten näkyy ja tuntuu, välihuomio). Näin on toki sallittua tehdä, sehän on jokaisen oma päätös. Saatamme saada myös ulkopuolisilta kehotuksia ryhtyä lihotuskuurille eli syömään lisää ja ehkä vielä epäterveellisesti, ”koska voimme” tai koska sillä ehkä saamme painoa lisää. Mutta jos tätä epäsuhtaa aletaan korjata mättämällä lisää epäterveellistä ruokaa, tilanne ei varmasti siitä parane. Lihaksia me tarvitsemme eli treeniä ja varsinkin sen myötä usein myös lisää ravintoa, mutta mielellään terveellistä, joka tukee lihasten kasvua.

Vahva, terve minä 40-vuotiaana

Minun tavoitteeni on siis ennen kaikkea lihaskunnon kehittäminen ja kehonkoostumukseni saaminen tasapainoon. Haluan olla vahva, vahvempi mitä koskaan aikaisemmin ja voida hyvin. Ulkonäköön projektini ei liity. Jos se olisi lähtökohta, en varmaankaan tekisi mitään, sillä olen tyytyväinen kehooni ulkonäön puolesta jo nyt. Maalikaan ei ole pääasia, vaan koko tämä matka ja elämäntapa, sillä liikkuminen on kivaa ja tuo hyvän olon! En silti väitä, että minunkaan olisi aina helppo lähteä liikkumaan, tarvitsen siihen tämäntyyppistä suunnitelmallisuutta ja tavoitteita. Minä en siltikään ala treenata, jotta rakastaisin itseäni, vaan koska rakastan itseäni. Haluan pitää itsestäni hyvää huolta.

Päätin tehdä omasta projektistani julkisen tarkan harkinnan jälkeen. Halusin saada itselleni hieman positiivista painetta viedä projektini maaliin. Tavoite on tietysti vain yksi etappi pysyvässä elämänmuutoksessa, mutta näen silti tavoitteiden asettamisen tärkeänä (niistäkin tulossa oma postauksensa). Halusin hyödyntää samalla mahdollisuuden tsempata muita omissa elämänmuutoksissaan.

Minkakeho kesällä 2018
Tuleva vahva nelikymppinen!

Näiden asioiden lisäksi haluan lisätä omalta osaltani tietoisuutta lihaskunnon merkityksestä sekä ravistella joitain asioita, jotka omasta mielestäni on pielessä julkisessa keskustelussa. Yksi niistä on paino, jonka tuijottelu on mennyt mielestäni överiksi. Kerron omakohtaisia kokemuksiani ja tuon näkemyksiäni esille siitä, millaisiin asioihin olisi tärkeämpää keskittyä, etenkin kun pyritään auttamaan ihmisiä. Kerron myös omista ravintoon liittyvistä oivalluksistani ja opeistani. Niistä, jotka toimivat minun kohdallani. Monien asioiden suhteen minulla on vielä paljon opittavaa ja tämäkin projekti on myös oppimismatka. En valmenna muita, kuin itseäni ainakaan niin kauan, kuin en ole siihen työhön pätevä.

Samalla, kun toteutan omaa kuntohaastettani, jaan elämäni varrella kerryttämääni tietoa ja kokemuksia, mutta olen myös avoin oppimaan uutta ja kyseenalaistamaan ajatuksiani. Toivonkin sekä blogistani, että sitä tukevasta videoblogistani vuorovaikutteista. Rakentava keskustelu, vinkit ja tsempit puolin ja toisin ovat enemmän kuin tervetulleita! Kaikenlainen kehorauhaa rikkova tai muuten loukkaava kirjoittelu ei.

Pistän itseäni monin tavoin likoon tämän projektin myötä, sillä koen näiden asioiden olevan tärkeitä. Minulla on lisäksi haave kouluttautua ja työskennellä jonain päivänä vielä nykyistäkin kokonaisvaltaisemmin terveyden ja hyvinvoinnin parissa. Tämän haasteeni myötä haluan hieman myös etsiskellä sitä, mitä kaikkea se työ olisi ja pohtia omia arvojani ja työskentelytapojani.

Mutta niinhän se on, että ensin on huolehdittava itsestään ennen kuin voi todella auttaa muita. <3

Tervetuloa seuraamaan matkaani.

Torreviejassa 7.9.2018 Minka

 

Kehoni tietää lopulta parhaiten –osa 2, kierukkakipu

Otsikosta huolimatta en nyt kirjoita polvivaivoista vaan siitä, kuinka ehkäisykierukka aiheutti minulle kovaa kipua.

Jo aiemmassa postauksessani ”Terveemmätkin meistä voivat joskus sairastua” kerroin raskauden jälkeen pahentuneesta endometrioosistani. Koska olin saanut muutama vuosi aiemmin Bemer-terapian käytön myötä niin merkittävää apua endometrioosiin, olin pettynyt oireiden tullessa ryminällä takaisin vuosien tauon jälkeen puoli vuotta synnytyksestä. Tilanteeseen reagoitiin nopeasti asentamalla minulle Mirena-hormonikierukka. Pähkäilin tämän jälkeen kovasti sitä, miksei se tuonut apua ja oliko kierukka myöhemmin jopa pahempi kivun aiheuttaja. Oli se, nyt olen siitä 100% varma.

Kävin syksyllä 2017 tähystyksessä ja minulta kyllä löytyi pari pientä endometrioosipesäkettä, jotka poistettiin. Löydös ei viitannut kovinkaan pahaan endometrioosiin. Olin vasta selvinnyt raudanpuutteesta ja sen aiheuttamasta kovasta väsymyksestä, jotka kulkivat osittain myös päällekkäin kipujeni kanssa. Näillä asioilla voi tietysti olla yhteyskin. Tilanne oli välillä vähän rauhallisempi ja onneksi(!!) sain voimaa toteuttaa haaveemme Espanjaan muutosta näistä haasteista huolimatta.

Yleensä kierukkaan sopeutuminen vie maksimissaan puoli vuotta. En tiedä miksi minulla kävi kuten kävi, mutta viime keväänä Espanjassa asuessamme kiputilanteeni paheni hurjasti. Mitään suuria muutoksia en ruokavaliossani tms. tehnyt. Tässä on syy, miksen ole kirjoitellut ahkerasti blogiani täällä, kuten tarkoitukseni oli. Kipuni oli välillä niin kovaa, ettei täysannostus kolmea eri kipulääkettäkään tuonut helpotusta. Pahimpina päivinä käännyin vahvasti sisäänpäin ja melkein vain makasin sängyssä. Olin kuin jossain kamalassa, pimeässä paikassa, josta en päässyt ulos. Yritin vain hengittää ja toivoin, että kipu jossain vaiheessa helpottaisi. Sydäntäni raastoi, kun en pystynyt leikkimään lapseni kanssa.

Nautin kuitenkin jokaisesta paremmasta päivästä ja hetkestä. En huudellut vaivoistani suuremmin vaikkapa somessa, vaikka kerroin kyllä kysyttäessä, mitä minulle kuului myös näiden huonojen asioiden osalta. Tapanani on kuitenkin yrittää vaikeuksienkin keskellä nähdä tietoisestikin elämäni hyvät ja valoisat asiat, joita tietysti oli myös paljon ja jotka ovat ihan yhtä totta, kuin ne ikävätkin.

Koskaan en tiennyt, koska pahimmat päivät koittivat. En pystynyt ennakoimaan pahempia kipupäiviä, sillä ne tulivat miten sattuu. Vuotoja ei ollut lainkaan, kipu ei siis liittynyt kuukautisiin. Otin riskin ja ohjasin keväällä yhden tanssikurssin, vaikka pelotti, olisinko työkykyinen noina päivinä. Olin, mutta kaiken kaikkiaan oli paljon päiviä, kun en ollut. Se tiesi tietysti myös tulonmenetyksiä, yrittäjä kun olen. Kalliiksi tulivat myös lääkäri-käynnit yksityisillä spesialisteilla. Terveyttä ei tietenkään voi edes rahassa mitata.

ei kierukalle
Ei enää kierukkaa tähän kehoon

Kävin kevään ja kesän aikana kahdesti espanjalaisella gynekologilla saamatta selvyyttä asiaan. Lääkärit vahvistivat sitä, että “onneksi minulla sentään on kierukka apuna”. Se ultrattiin ja sen todettiin olevan paikoillaan, kuten pitää. Suomessa kokeiltavaksi suositeltu keltarauhashormoni Cerazette auttoi kiputilannetta hieman, tosin tätä ensimmäinen paikallinen gynekologini piti ihan turhana syödä ”kun kerran on kierukka”. Koitin pari viikkoa olla ilman pillereitä, jolloin kivut menivät vielä hirveimmiksi.  Sain lähetteen kipupolille, josta sain kipukynnystä nostavan Neurontin-lääkityksen. Lopetin sen 3 viikon päästä, kun aloin tuntea ahdistusta, enkä mitään hyötyjä. Luin myös arvostamani lääkärin Olli Sovijärven postauksen kyseisestä lääkkeistä ja sen sivuvaikutuksista, ne huolestuttivat myös.

Nyt tuntuu hurjalta ajatella, mihin tilanteeni oli mennyt ja menossa. Ja mikä minut sitten pelasti? Kierukan poisto. Sillä se, jonka olisi minua pitänyt auttaa, olikin suurin syy kipuuni. Kyllähän minä sitä jo aiemmin epäilin, mutta en sitten ehkä kuitenkaan uskonut. Pelkäsin myös, että endometrioosi ”räjähtäisi”, jos kierukka poistettaisiin. Mutta eihän noin hirveiden kipujen kanssa voi olla eikä elää, olin jo ihan työkyvyttömyys-ainesta (Mieheni sanoin. Tämä oli aika kamalaa kuultavaa läheiseltä, mutta ihan totta).

Luin alkukesästä Janni Hussin tarinan siitä, millaista kipua kierukka sai hänellä aikaan. En tiedä, oliko se viimeinen, tarvitsemani vahvistus ajatuksilleni, mutta kesäkuun lopulla tein päätöksen ja varasin ajan kierukan poistoon. Siinä kohtaa kipu oli jo kroonista enkä saanut siltä hetken rauhaa. Tunsin ja tiedostin koko ajan kohdunsuuni, joka tuntui siltä, kuin olisin juuri ollut vähintäänkin papa-kokeessa. Kaikki fyysinen tekeminen tanssimisesta lapseni nosteluun lisäsivät kipua. Eikä sitä ollut vain lantion alueella, vaan koko kehossa. Jalkasärky oli voimakasta myös (minulla on jo nuoresta asti säteillyt myös kuukautiskivut jalkoihin).

Kun menin poistattamaan kierukkaa, jouduin vielä vaatimaan ja perustelemaan sitä, sillä lääkäri ei tahtonut uskoa sitä kivun aiheuttajaksi. Hän yritti saada minut syömään yhdistelmäpillereitä lisänä. Otin kiltisti reseptin (aikomattakaan näitä minulle sopimattomia pillereitä koskaan syödä), mutta vaadin, että kierukka lähtee nyt.

Kipu ei poistunut kokonaan heti, mutta alkoi jo samana iltana helpottaa. Nyt kierukan poistosta on lähes 2kk ja oloni on koko ajan parempi. Eikä vain vähän, vaan n. 700%!! Olen saanut elämäni ja toimintakykyni takaisin. Aluksi arkailin harrastaa liikuntaa, koska olin jo näinkin lyhyessä ajassa oppinut sen pahentavan kipua. Mutta kun pidimme ryhmäni kanssa Suomessa tanssitreenit heinäkuussa, tanssin täysillä ja melkein itkin kiitollisuudesta, kun se ei sattunut! Olen myös valtavan kiitollinen siitä, että kivun taustalla olikin tällainen ulkoinen syy eikä itse sairauteni. Minä siis olen sittenkin oikeasti aika terve tyyppi lopulta!

Tähän kehoon ei kierukkaa enää laiteta, se on varmaa. Nyt käytän Cerazette-minipillereitä, jonka luotettava ja tuttu suomalainen gynekologini vahvisti olevan ihan riittävä hormoni myös pitämään endometrioosia rauhallisena, etenkin kun minulla ei ole koskaan ollut kovin suuria pesäkkeitä. Siitä sairaudesta en varmasti parane täysin koskaan, mutta sen olen hyväksynyt. Nyt jaksan ja pystyn taas tekemään töitä ja leikkimään lapseni kanssa joka päivä.

Nyt en enää pelkää endometrioosin pahenemisenkaan puolesta. Kun voin paremmin, jaksan myös huolehtia itsestäni enemmän, liikkua, syödä fiksummin, jne. Stressaan vähemmän, nukun paremmin ja näin ollen sairauskin pysyy helpommin hiljaisena. Joskus muistan erään kiinalaista lääketiedettä edustavan henkilön sanoneen, että kehoni toimii hyvin, kun se pyrkii vierasesineestä eroon. Voi olla, mutta ainakin kehoni lienee keskimääräistä herkempi monessa mielessä, kuten lääkkeiden sivuvaikutusten tai vaikkapa stressin ja vääränlaisen ruokavalion suhteen. Tällä kertaa kesti turhan kauan kuunnella kunnolla sen viestejä, mutta onneksi lopulta niin tein.

Mitä nämä kokemukset, raudanpuute ja kierukkakipu, opettivat minulle? Ainakin sen, että suhtaudun kehotukseen ”kuuntele kehoasi” jatkossa ihan uudella kunnioituksella. Se todella on se paras opastajani.

Torreviejassa 30.8.2018

Marinka

uusi elämä alkoi synttäripäivänä
Synttäripäivä ja “uuden, kierukattoman elämäni ensimmäinen päivä”. Nyt jaksaa taas hymyillä!

Kehoni tietää lopulta parhaiten –osa 1, raudanpuute

Olen voinut nyt parin viime vuoden ajan verrattain huonosti ja saanut muistutuksen kantapään kautta siitä, että kehoni on todella se viisain opettajani.  Kerrottakoon heti alkuun, että nyt voin hyvin, josta olen ikionnellinen ja kiitollinen. On kuitenkin kaksi asiaa, josta koen kokemuksieni jälkeen tärkeänä puhua. Ne kaksi asiaa vaikuttivat merkittävästi terveyteeni, mutta kumpaankin näistä tuntuu olevan haastavaa saada dagnoosia ja apua. Tietoakin näistä voisi olla enemmän tarjolla. Kerron omat tarinani, jospa vaikka niistä olisi apua jollekin toiselle. Molemmat näistä asioista olisivat voineet pahimmillaan myös johtaa yhä suurempiin ongelmiin, jos en olisi saanut selville, mistä oireiluni johtui ja osannut hoitaa itseäni oikein.

Raudanpuute ilman anemiaa

Kun olin raskaana, suunnittelin tulevan vauva-ajan olevan aktiivista. En halunnut jäädä kotiin eristäytymään muusta maailmasta, halusin myös jatkaa liikuntaa ja pysyä virkeänä sekä kunnossa. Ajattelin, että hyvinvoiva äiti on myös lapsen etu. Todellisuus oli hieman toisenlainen. Vaikka vauva-aika oli monin tavoin erittäin onnellista, väsymykseni oli kovaa ja koska kärsin myös mm. ruokahaluttomuudesta, oloni oli useimmiten voimaton. Puhuin väsymyksestä neuvolassa, mutta apu oli aika näennäistä. Oli myös iso kynnys pyytää ja ottaa minkäänlaista apua vastaan, sillä ”kyllähän nyt yhden lapsen kanssa pitää jaksaa” jne. Tällaisia ajatuksia oli lähinnä omassa päässäni, mutta kyllä ympäristö ja jotkut muut äidit myös vahvistivat niitä, vaikka toki sain monelta läheiseltä myös ymmärrystä ja vertaistukeakin. Aivosumu oli väsymyksen ja ruokahaluttomuuden ohella yksi pahimpia oireita, lisäksi minua huimasi ja heikotti usein. Yöheräilyjä oli vauvan kanssa paljon, mutta sain myös nukuttua pitkiäkin, jopa 10 tunnin yöunia (korvatulpat korvissa puolison hoitaessa yösyöttöjä). Silti niidenkin jälkeen koin usein olevani vain pari tuntia pirteä ja levännyt. Sitten tuli “jyrän alle jäänyt” olo.

Sain vauvanhoidon ohella rutistettua ammattiopettajan pedagogiset opinnot pakettiin, koska olin (onneksi!) tehnyt valtaosan suorituksista valmiiksi jo raskausaikana. Sain myös pidettyä jonkun verran tanssitunteja, joka oli itselleni merkittävä asia. Siltikin joinain pahimpina päivinä itkin ennen töihin lähtöä ja olin ihan varma, etten selviäisi illan tunneista. Koen, että oli kuitenkin hyvä, kun minulla oli edes tämä yksi ”pakko” liikkua, muutoin liikunta olisi jäänyt kokonaan. Yritin kyllä joitain kertoja “ottaa itseäni niskasta kiinni” ja liikkua puoliväkisin. Kun kerran palasin lenkiltä itkien (ehkä käveltyäni 200 metriä), päätin, ettei minun tarvitse pakottautua liikkumaan vapaalla niin kauan kuin oloni olisi sitä, mitä silloin. Nautin kyllä tanssitunneistani sekä ihanista oppilaistani sekä tunsin monesti piristyväni hetkellisesti työssäni. Olin vaan välillä varsin huolissani siitä, mitä sammakoita suustani tulisi siinä aivosumussa tai huimaisiko minua niin, etten pystyisi tanssimaan. Minulle oli silti tärkeää tehdä edes vähän jotakin omaa ja samalla antaa lapselle ja miehelleni kahdenkeskistä aikaa. Ja koska mieheni piti osan perhevapaistakin, minulla oli tietysti myös taloudellista painetta tienata edes hieman omalta osaltani.

Koen, että itämainen tanssi oli fyysisesti riittävän lempeä laji tähän haastavaan elämänvaiheeseen. Se toi myös jaksamista vauvanhoitoon, jonka jaksoin haasteista huolimatta mielestäni hyvin. Rakkaus lasta kohtaan tuntui antavan ajoittain supervoimia ja tiedän, että olen ollut (riittävän) hyvä äiti lapselleni vaikeinakin aikoina. Silti turhauttaa välillä se ajatus, että yksi verikoe olisi voinut säästää minut pahimmalta.

raudanpuute
Kun rautavarastot on tyhjät, maailma näyttää sumuiselta

Kun lapsi täytti 1 vuotta, väsymykseni oli vaikeimmillaan ja se meni jo niin yli, etten enää nukkunut juuri lainkaan. Saatoin valvoa keskellä yötä tuntikausia ja nukkua pahimmillaan vain pari tuntia yössä. Vauvakin nukkui huonosti, mutta en silti uskonut hänen huonon nukkumisensa olevan perisyy omaan väsymykseeni ja uniongelmiini, vaikka tietysti jo huonosti nukkuvan vauvankin kanssa voi joutua koville. Minulla itselläni oli kuitenkin olo, että joku muu, joku omassa kehossani, selittäisi tätä väsymystä. Tuntui, kuin minulle olisi syötetty sekä unilääkettä, että kofeiinipillereitä samanaikaisesti. Olin lopen uupunut ja aivan ylikierroksilla. Oksetti, huimasi, heikotti, sydän hakkasi, kehoa särki.

Kokeilin unettomuuteen nukahtamislääkkeitä, mutta niidenkin avulla nukuin vain kolme tuntia eikä niiden aikaansaama uni piristänyt. Viikon päästä nekään eivät enää auttaneet nukahtamaan. Tuolloin aloin toden teolla pelätä terveyteni puolesta. Olin tietysti myös huolissani kyvystäni hoitaa lastani. Koin valtavaa syyllisyyttä monista asioista lähitien siitä, etten ollut jaksanut teettää vauvani kuvia paperikuviksi tai täyttää vauvakirjaa moneen kuukauteen (erään toisen, väsyneen äiti-ystäväni kanssa olemme vitsailleet, että vauvakirjat, joihin pitäisi muistaa kirjata ensimmäinen sana, ensimmäinen sitä ja tätä, pitäisi kieltää lailla!) Joskus avaamattomat postit peittivät työpöytäni. Oli vaikea saada mitään aikaiseksi, edes mukavia asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kerran olin jäädä auton alle, kun kävelin pää sumussa päin punaista valoa. Bussissa piti aina olla tarkkana, etten olisi ajanut pysäkkini ohi, kuten joskus kävi. Normaaleista asioista suoriutuminen oli usein hankalaa ja muisti pätki.

Yöt olivat ahdistuksen täyttämiä ja kaikki ajatukseni alkoivat pyöriä nukkumattomuuteni ympärillä. Onneksi tätä pahinta vaihetta kesti kuitenkin verrattain lyhyen aikaa ja ymmärsin kyllä, että siihen oli saatava apua. Lopulta soitin terveyskeskukseen ja alkaessani itkeä puhelimessa sain ajan jo seuraavalle päivälle.

Pääsin lääkärille, jossa minulle ehdotettiin diagnoosiksi masennusta, vaikka kerroin, että minua ei masenna, väsyttää vain (tiedän kyllä miltä tuntuu olla masentunut). En tiedä, uskoiko lääkäri. Halusin edelleen tehdä vaikka mitä ja minua turhautti valtavasti, kun en jaksanut! Samalla oli tietysti kamala syyllisyys siitä, että lapsellani on niin väsynyt äiti. En epäile, etteivätkö niin pahat uniongelmat saattaisi hyvinkin johtaa lopulta hoitamattomana masennukseen, mutta nyt en suostunut tuota diagnoosia nielemään. Väläytin lääkärille ajatusta myös raudanpuutteesta (ilman anemiaa), josta olin joskus jotakin lukenut, mutta se kuitattiin sillä, että hemoglobiinini on hyvä, ei tämä siis siitä voinut johtua. Kunpa vastaanottokäynti olisi ollut puoliksikaan tässä tekstissä kuvatun kaltainen (“Synnytyksen jälkeinen väsymys -kaikki ei olekaan masennusta, Ilona Ritola. Medipudas. Minulla ei ole kokemusta kyeisestä yrityksestä, mutta artikkeli on ehdottomasti lukemisen arvoinen).

Syy selviää lopulta

Sain unettomuuteeni unta syventävää lääkettä, joka oli hetkellinen pelastukseni. Aloin taas nukkua, mutta väsymys jatkui. Seuraavana kesänä hakeuduin funktionaaliselle lääkärille, jossa teetin mm. geenitestejä ja jonka kehotuksesta minulta otettiin myös verikokeita, rautavarasto eli ferritiini mukaan lukien. Ferritiini-lukemani oli 17, joka kertoo selkeästä raudanpuutteesta. Viitteet vaihtelevat, mutta funktionaalinen lääkärini suositteli pyrkimistä vähintään lukemaan 100 ja sanoi, että alle 30 tarkoittaa käytännössä tyhjiä rautavarastoja.

On mielestäni selvää, että raudanpuute oli ollut taustalla koko vauva-ajan, ehkä jopa pahempana heti alkuvaiheessa raskauden ja synnytyksen jälkeen (jotka usein vähentävät rautavarastoja). 1,5 vuotta sumua, väsymystä ja epätoivoa vain siksi, ettei väsymyksen syytä tutkita kunnolla. Tokihan olisin voinut teettää ferritiini-mittauksen aiemmin itsekin, kunpa vain olisin väsymykseltäni jaksanut ja luottanut enemmän omiin tuntemuksiini.

Kun sain vihdoin selville syyn, aloin tankata rautaa ja oloni sekä jaksamiseni kohenivat vähitellen jo parissa viikossa. Uskon, että varastojen nopeaan täyttymiseen vaikutti Bemer-terapialla (Kuntosali&Fitness-lehden artikkeli) kuntoon saamani ravinteiden hyvä imeytyminen (aiemmin olen kärsinyt imeytymisongelmista). Kesti kuitenkin pitkään opetella, että voin esimerkiksi sopia sellaiselle illalle jotakin, kun minulla on aamulla sovittu meno. Olin oppinut säästämään voimiani ja keskittämään ne korkeintaan yhteen asiaan päivässä. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että asensin tarpeen mukaan jonkinlaisen ”autopilotin” päälle, muutoin olin enimmäkseen sumussa. Skarppaaminen vei aina voimia ja siksi oli säännösteltävä sellaisia tapaamisia ja menoja, jotka vaativat keskittymistä. Aina ei tietenkään jaksanut skarpata ja väsymysitku saattoi tulla joskus vaikkapa kaupassa keskellä ihmisvilinää. Olin liian väsynyt välittääkseni.

Ei mikään trendivaiva!

Nyt raudanpuutteesta ilman anemiaa puhutaan paljon ja hyvä niin. Jotkut terveysalan ammattilaiset ovat kuitanneet sen ”trendi-vaivana”. Pidän tätä asian törkeänä vähättelynä. Kun ihminen on todella väsynyt ja voimaton, se vaikuttaa elämässä kaikkeen. En usko, että on suuri vaiva tai kustannus tarkistaa oireista kärsivän rautavarastoja. Pahimmillaan oireisiin aletaan käyttää väärää lääkitystä (kuten masennus- tai jopa kilpirauhaslääkkeet). Moni kilpirauhasvaiva muistuttaakin raudanpuutteeseen liittyviä oireita ja raudanpuute voi myös vaikuttaa kilpirauhasarvoihin (aiheesta hyvä artikkeli Raudanapuuteanemia ja kilpirauhanen Täällä myös kattavasti tietoa raudanpuutteesta ylipäätään).

Kova väsymys altistaa myös sairastumisille ja niistä taas tulee omat kustannuksensa, uskoakseni lopulta paljon suuremmat kustannukset, mitä raudanpuutteen tutkimisesta ja hoidosta. Tässä on mielestäni myös asenteiden muututtava: Tyypillisesti naisten kärsimää ongelmaa ei tulisi vähätellä ja potilaita tulisi aidosti kuunnella.

Neuvoni kaikille raudanpuutetta epäileville: tarkistuta ferritiini! Jos et saa siihen lähetettä, testin voi teettää itsekin esim. Citylabrassa tai Synlabissa. Tietysti suosittelen selvittämään oireiden syitä ensisijaisesti asiantuntevan lääkärin vastaanotolla.

Mutta ennen kaikkea suosittelen ja muistutan, varsinkin itseäni: Kuuntele kehoasi. Älä ota tarjottua diagnoosia vastaan, jos se ei tunnu oikealta ja selvitä, mistä todella on kyse.

Voimia kaikille raudanpuutteen kanssa kamppailevalle! <3

Espanjassa Costa Blancalla 24.8.2018, Marinka

 

Seuraavassa tekstissäni kerron, miten hoito, jonka olisi pitänyt helpottaa kipujani, olikin pahin kivun aiheuttaja

 

 

 

 

Kehorauha kuuluu kaikille

Pömppömaha ravintolasta tullessa (kesä 2017)

Ihan alkuun ei, en ole tässä viime kesäisessä kuvassa raskaana. Olen käynyt syömässä ja ruokani on sisältänyt gluteenia, joka ei minulle sovi. Veikkaisin kuitenkin, että olisin saattanut saada uteluita, jos tuttuja olisi tullut vastaan. Ystäväni eivät varmasti olisi kommentoineet mitään, heidän käytöstapoihinsa luotan.

Minulle raskausutelut eivät olisi olleet kummoinenkaan asia, mutta tiedän, että monelle ne tekevät kipeää. Oli syynä sitten kamppailu kilojen kanssa, raskaustoiveet tai mikä tahansa, ”kevyesti heitetytkin” kommentit voivat satuttaa syvältä. Ja sitten on meitä, joille oma, hetkellinen pömppö on lähinnä hauska. Eräs tuttu kertoi, että oli otettu, kun naapuri kysyi, mahtoiko hän olla raskaana. Hän otti sen niin, että näyttää ilmeisesti ikäistään nuoremmalta, kun tällaisia vielä udellaan. Voihan joskus siis käydä niinkin, että utelu koetaan positiivisena, mutta aika riski se silti on ja jos ei todella hyvin toista tunne, utelut tulisi jättää väliin.

Kehorauha kuuluu yhtä lailla meille hoikille

Vaikkei minua pömppömahani kommentointi suuremmin loukkaisi, minuakin on loukattu monesti kehoani kommentoimalla. Olen nimittäin saanut hoikimmillani ollessani kuulla usein olevani liian laiha ja kysymyksiä siitä, miksi olenkaan laihduttanut niin. Totuus on, että en ole koko aikuisikänäni varsinaisesti laihduttanut koskaan. Minä laihdun, kun voin huonosti. Olen kokenut elämässäni rankkoja asioita ja pahimpina aikoina masentuneena menettänyt ruokahaluni lähes täysin. Kärsin siitä enkä olisi halunnut laihtua, joten siinä kohtaa ei tuntunut kovin mukavalta kuulla uteluita, ”Miksi olet laihduttanut itsesi tollaiseksi?!” Oli työn takan nousta sängystä, saati ryhtyä laihdutus- tai lihotuskuurille. Eri asia oli, jos joku huolestui voinnistani, koska olin laiha ja kalpea. Onkin ihan eri asia, jos toisen voinnista tai terveydestä on aidosti huolissaan. Kehoon liittyvä kommentointi kuitenkin harvoin koskee sitä.

Myös imetysaikanani menetin ruokahaluni. Olin niin väsynyt, että valitsin usein nukkumisen syömisen sijaan ja totesin, että:  ”Syön sitten huomenna”, vaikka tiesinkin, ettei se ollut järkevää. Myöhemmin selvisi, että minulla oli raudanpuute (joka ilmeni vasta mitattaessa rautavarastot) ja sekin on varmasti selittänyt silloista oloani. Niin äärimmäisen väsyneenä en vain saanut aina syötyä kunnolla, ajatuskin yökötti. Parhaani yritin, sen tiedän. Ruokahaluttomuuttani tietysti myös kadehdittiin, karisivathan raskauskilot vauhdilla. Kerrottakoon, että ruokahalun menettämisessä ei ole mitään kadehdittavaa. Etenkin, jos paino menee alipainon puolelle ja verenpaine on matala, huimaus ja heikotus on taattu. Minun kohdallani imetysajan laihtuminen aiheutti myös sen, että vähäisetkin lihakseni kuihtuivat ja vauvan nostelu oli raskasta. Vuoden ajan kärsin kipeistä ranteista. Lihaksiani metsästän edelleen.

Tottakai osaan erottaa sellaisen vartalon kommentoinnin, jonka tarkoitus on olla kehu. Sellaisista en loukkaannu. Ja tottakai myös esimerkiksi omassa raskaudessa palautumisessa myös ilahdutti vaikkapa vanhoihin vaatteisiin mahtuminen. Paljon enemmän siltikin ilahdutti se, että vatsalihaserkauma parani niin nopeasti. Hyvä olo ja terveys ovatkin kohdallani ulkonäköä paljon tärkeämpiä asioita.

”Väärän” lajin löytänyt

Hoikka ja siltikin ihan oikea vatsatanssija

Kaikkein eniten minua on kuitenkin satuttanut kokoni kommentointi tanssin yhteydessä. Joillain tuntuu olevan käsitys, että itämaisessa tanssissa tanssijattaren tulee olla isokokoinen. Kun totuus on, että se on niitä harvoja lajeja, joissa kolla ei ole mitään merkitystä. Siksi se on myös niin hieno laji. Jokainen on juuri oikeanlainen sellaisenaan kuin on. Tanssitunneilla oppilaiden kesken tämä hyväksyntä ja kehorauha toki toteutuukin, mutta esiintyessäni olen saanut vierailta ihmisiltä hyvinkin ikävää palautetta. Kerran kaksi (humalaista) naista tuli keikkani jälkeen naistenhuoneeseen, jossa olin juuri pesemässä käsiäni. He kertoivat minulle hyvin ponnekkaasti, kuinka en ole ”oikea tanssija”, koska olen liian laiha. ”Lohdutuksena” toinen naisista kuitenkin sanoi keskustelun lopuksi sylki suusta lentäen, että ”Kunhan tulet keski-ikään ja saat kunnolla IHRAA, susta vielä tulee sellainen mitä pitää!”

Kerran erään tanssitunnin jälkeen loistavan fiilikseni lyttäsi totaalisesti paikalle tullut siivooja, joka ihmetteli, että minäkö olen se ryhmän opettaja. ”Ethän sä mikään oikea vatsatanssiopettaja voi olla, kun oot noin laiha!”, hän totesi. On selvää, että tällaiset kommentit satuttavat. Kun joku kokee oikeudekseen kertoa minulle, että minä olen vääränlainen tekemään sitä, mikä on minulle tärkeimpiä asioita maailmassa, kuinka se voisi olla loukkaamatta? Etenkin kun se kehon koko ei tanssi- ja opetustaitojen kanssa ole missään synkassa.

Tietenkin ymmärrän, että kun esiinnyn, laitan taitoni ja kehoni tietoisesti arvostelun kohteeksi. Olisi kuitenkin eri asia sanoa vaikkapa: “Minä pidän enemmän pulleimmista vatsatanssijoista” kuin kieltää minun olevani oikea tanssija tai opettaja alkuunkaan vartaloineni. Siinä onkin mennyt oma rajani, muutoin olen aika hyvin arvostelua sietänyt.

Nämä ikävästi kommentoineet ovat aina olleet naisia. Miehiltä olen saanut huomattavasti enemmän palautetta hyvästä esityksestä tai tanssitekniikasta, toki myös kehuja on tullut vuosien varrella paljon myös naisilta, nykyään vielä aiempaa enemmän.

Olisivatko nuoret, hoikat tytöt siis sitä “vapainta riistaa” laihuuden tökerölle kommentoinnille? Jos, niin ilmiö on mielestäni huolestuttava, sillä nuorena sitä vasta rakentaa minäkuvaansa. Ollaanhan naiset kannustavia toisillemme ja muistetaan kehua kanssasisariamme, etenkin niitä nuoria! Ja vielä mielellään myös johonkin ihan muuhun kuin ulkonäköön liittyen.

Voihan ne kommentit joskus tietysti  ilahduttaakin, mutta tiedä mitä sanot ja kenelle

Laihuuteen liittyviin kommentteihin voi tietysti myös moni suhtautua ilahtuen, jos laihtuminen on ollut oma tavoite ja joku huomaa onnistumisen. Olisi kuitenkin aina tunnettava ihminen hyvin ja tiedettävä, mihin hän pyrkii, jos halutaan antaa kehoon liittyviä tsemppaavia kommentteja. Muutoin on paras olla hiljaa ja antaa kehorauha kaikille.

Itselläni on sellainen näppituntuma, että miehet kommentoivat naisten lihavuutta herkemmin rumasti, naiset taas toisten naisten laihuutta. Ja että ylipäätään naiset ovat kommenttien kohteena huomattavasti miehiä useammin. Onko näin? Kommentoikaa ihmeessä! Olisi hyvä muistaa, että jokaisella meillä on omat taustamme emmekä useinkaan tiedä, mikä toista loukkaa. Siksi olisi paras vain yksinkertaisesti noudattaa sitä kehorauhaa.

”Näytä edes, että yrität muuttua”

Meillä jokaisella on myös oikeus ajatella omasta kehostamme kuten haluamme. On tietysti toivottavaa, että kehoaan osaa rakastaa ja siihen on tyytyväinen. Silti voimme itse asettaa itsellemme tavoitteita omista lähtökohdistamme. Olen ymmärtänyt, että ylipainoisilla ihmisillä on usein julkinen paine näyttää, että ”kyllä tässä yritetään laihtua” syömällä salaattia jne. Että sillä tavalla saa ainakin jonkinlaisen ympäristön hyväksynnän. On oltava lähtökohtaisesti tyytymätön kehoonsa ja haluttava laihtua. Hoikilla tilanne voi olla päinvastainen. Esimerkiksi yksi hoikka ystäväni on kertonut, kuinka hänelle on työpaikalla lähes työnnetty väkisin pullaa suuhun, jotta hän lihoisi. Hoikka (jonkun mielestä liian laiha) saattaakin saada sitä hyväksyntää syömällä paljon ja mielellään epäterveellisesti, silloin hän ei ainakaan aktiivisesti näytä yrittävän pysyä sellaisena kuin on, kuten ei lihavakaan ihminen salaattia syödessään.

Oikeus olla myös tyytymätön omaan(!) kehoon

Hoikilla ei tunnu myöskään olevan oikeutta olla tyytymätön kehoonsa. Jos on hoikka ja kehtaa jotain omassa kehossaan kritisoida, hänet yleensä hiljennetään nopeasti. Lihasten kasvattaminen on ollut pitkään tavoitteeni, jonka toivon vielä saavuttavani. Parempi lihaskunto ja kehonkoostumus liittyvät kohdallani ennen kaikkea parempaan oloon ja terveyteen (eikä siinä mitään, jos samalla olemuksesta tulee vähän sporttisempi). Projektia ovat hankaloittaneet milloin edellä kuvaamani raudanpuute-väsymys, milloin kovat endometrioosikivut, toisinaan vain oma saamattomuus.

Oman kehon kommentointi ei tarkoita aina epätyytyväisyyttä

Kyllä se haba vielä joku päivä pullottaa..! 😉

Sekin tuntuu hassulta, että ihmisen oma toteamus omasta kehosta saatetaan väittää vääräksi, vaikka kaikki näkisivät totuuden. Minulle on käynyt niin esimerkiksi silloin, kun olen maininnut selluliittini. ”Ei sulla mitään selluliittia oo!” on monta kertaa kuultu väite (usein ilman että sen sanoja on paljaita reisiäni tai takamustani edes nähnyt). Siitä tulee itselleni aina sellainen olo, että onko selluliitti niin paha asia, että se pitää tuolla tavoin kieltää? Kun sen olemassaolo on kuitenkin fakta ja olen itse sinut sen kanssa (ja eikös sitä ole jotain 90%:lla naisista..?!) Minä olen maininnut sen lähinnä toteamuksena, vaikkapa kertoessani miten näiden kohtien käsittely hieronnassa aristaa tai mikä on itselläni näkyvä merkki korkeahkosta rasvaprosentistani. Ikävää, jos keskustelukumppani häpeää ajatusta selluliitistani, minä en. Toki siihenkin on kenellä tahansa oikeus olla tyytymätön kehossaan, mutta eihän päätetä toisen puolesta, onko se paha, hyvä vaiko merkityksetön asia.

Eiköhän asia siis lopulta ole niin, että kaikenkokoisilla on oikeus olla tyytyväinen tai tyytymätön kehoonsa ja aivan itse valitsemistaan syistä. Pääasia, että ne asiat tulevat itsestä ja omista toiveista.

Minä olen nykyään onnellinen siitä, että kehoni on löytänyt hyvältä tuntuvan, luontaisen painonsa eikä se juuri heilahtele eikä asiaa tarvitse edes miettiä. Vaakaa en omista, hyvä kehotuntemukseni ja vaatteiden istuminen kertoo enemmän. Olen myös iloinen siitä, että kehoni kertoo ja myös näyttää, kun se saa vääränlaista ravintoa, kun olen liian stressaantunut tms. Kehoni on viisas ja pääosin iloitsen siitä. Minulla on paljon syitä olla kiitollinen kehostani ja olla siihen tyytyväinen.

Tehdäänkö kuitenkin niin, että minä päätän, mikä siinä on hyvää ja mikä ehkä kaipaa kohennusta?

 

Kiitos, kun luit tekstini! <3 Asialliset kommentit ovat lämpimästi tervetulleita.

Kehorauhaa kaikille toivotellen: Marinka

Kohti uutta vuotta –kohti unelmaa

Jos inhoaa kylmää ja pimeää, miksi viettäisi suurimman osan elämästään kylmässä ja pimeässä? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni usein, mutta vasta viime aikoina se todella kristallisoitui päässäni. Niin miksi?? Kysymyksen voi tietysti kääntää myös positiiviseen muotoon: Jos rakastaa aurinkoa ja lämpöä, miksei tekisi kaikkeaan, jotta pääsisi asumaan sinne, missä niitä on?

Minulla on ollut unelma Espanjassa asumisesta jo parikymmentä vuotta. Jollain tapaa olen sen jo aiemmin toteuttanutkin, kun tein töitä Aurinkomatkojen oppaana. Silloin asuin Kanarialla, Kreikassa ja Bulgariassa. Mutta tietysti tilanne on ihan erilainen, kun työskentelee oppaana eikä koskaan tiedä, mihin ja milloin seuraavaksi tulee lähtö. Ja kun kollegat ja asiakkaat ovat suomalaisia, kohdekulttuuri jää väistämättä vähän vieraammaksi. Olenkin elättänyt haavettani ”oikeasta” asumisesta ulkomailla ja nimenomaan Espanjassa. Espanjan kielen oppiminen on ollut yksi osa haavettani. Usean espanjankielen kurssin läpikäyneenä en voi sanoa osaavani espanjaa juuri alkeita pidemmälle. Kanarialla asuessani kielitaito oli parhaimmillaan. Luotankin siihen, että opin kielen kunnolla vasta, kun pääsen käyttämään kieltä päivittäin.

Olen viimeisten vuosien aikana toteuttanut parikin suurta haavettani: Työskennellyt yrittäjänä ja tehnyt itämaisen tanssin opetustyötä, saanut lapsen ja elänyt monessa mielessä antoisaa, ihanaa arkea. Vaikeuksiltakaan en ole välttynyt ja ajoittain ne ovat vieneet voimia siinä määrin, ettei ulkomaille muuttoa ole jaksanut alkaa tosissaan edes miettiä.

Nyt, kun suurimmat viimeaikaiset haasteet alkavat olla selätetty ja asuntomme alkaa käydä pieneksi, vanha haave nosti taas päätään. Jos joka tapauksessa muutamme, miksi emme muuttaisi Espanjaan? Miksi emme nyt lähtisi kokeilemaan, millaista siellä on asua? Mitä enemmän asiaa pyörittelimme, sitä vahvemmaksi nousi halu lähteä. Tuumasimme, että jos emme lähde nyt, emme lähde koskaan. Taaperomme on 2-vuotias, hyvässä iässä sopeutumaan uuteen paikkaan ja kokemuksemme mukaan se käykin häneltä aina reissatessa helposti. Koulu-iässä lähteminen olisi jo varmasti haastavampaa.

Tietenkään sellaista elämäntilannetta ei ole varmasti ikinä, että lähteminen olisi todella yksinkertaista ja etteikö jostain pitäisi luopua. Mieheni kohdalla tuleva muutto tarkoitti irtisanoutumista vakituisesta työstä. Minulle taas luopumista mm. rakkaista tanssiryhmistä, niin opetusryhmistä kuin esiintyvästä ryhmästänikin.

Taaperon, jota tässä blogissani kutsun nimellä Lumi, kannalta lähtöä piti tietysti pohtia myös. Mutta kuten todettu, Lumi on matkustanut jo nyt kanssamme ja sopeutunut aina uusiin paikkoihin helposti. Espanjassa ollessamme hän on suorastaan kukoistanut: Nauttinut saamastaan huomiosta ja hänelle juttelevista aikuisista (Suomessa hän usein jopa ihmettelee, jos joku aikuinen ei vastaa hänen tervehdykseensä. Tätä toki ihmettelen itsekin). Lumia ei siis häiritse lähelle tulevat, paljon puhuvat ihmiset. Lämpöä ja aurinkoa hän tuntuu rakastavan myös. Suomessa on ulkoilut olleet varsin haastavia syksyn ja talven tullen, vaikka itse olisin kuinka yrittänyt tsempata ja olla nauttivinani räntäkeleistä. 😉 Kun marraskuussa kävimme etsimässä asuntoa Espanjasta, Lumi totesi koneessa kotiin lähtiessä: ”Ei mennä kotiin, mennään Espanjaan.” Silloin viimeisetkin epäilykseni kaikkosivat ja tiesin, että ratkaisu olisi hyvä koko meidän perheellemme. Tietysti läheisiä ihmisiä tulee ikävä, mutta pääseväthän he halutessaan käymään luonamme ja aiomme itsekin käydä Suomessa. Suhteita on tarkoitus ylläpitää ja kuulumisia vaihtaa myös mm. skypen välityksellä. Suurin osa läheisistä on ollut tosi kannustavia lähtömme suhteen. Opas-ajoilta meillä on myös sellainen kokemus, että ystäviä tulee tavattua jopa useammin ja intensiivisemmin, kun asuu ulkomailla!

Mitä sitten odotan Espanjassa asumiselta? Olen lähdössä varsin avoimin mielin ja tiedostan kyllä hyvin, että arkea se sielläkin asuminen on. Koska minulla, kuten miehellänikin (entisellä Aurinkomatkojen opas-kollegallani) on kokemusta ulkomailla asumisesta, emme elättele harhakuvia siitä, että siellä olo olisi pelkkää ihanuutta. Arki on hyvää nytkin ja rakastan työtäni, niin itämaisen tanssin opetusta, Bemer-työtä kuin viestintätöitäni. En siis edes halua jättää näitä Suomeen, vaan pyrkiä viemään ne mukanani. Myös mieheni sai järjestettyä itselleen töitä osa-aikaisena konsulttina nykyiseen työpaikkaansa etätyönä, joten pystynemme näin ollen jatkamaan ainakin osittain töitämme (asia selvisi vasta lähtöpäätöksen jälkeen eli lähtö ei riippunut tästä).

Yksityisyrittäjänä minä tietysti joudun luomaan paljon uusia kontakteja, yhteistyökumppaneita ja asiakassuhteita  alusta alkaen, mutta se kuuluu yrittäjyyteen. En tiedä, olisiko toimeentuloni Suomessa oikeastaan sen turvatumpi. Viime vuosina tanssinopetus-töitä on ollut aiempaa vähemmän, tosin taaperoa hoitaessa kotona en juuri enempään työmäärään olisi pystynyt. Olen pyrkinyt opetus- ja ohjaustäiden vähennyttyä lisäämään jonkin verran Bemer- ja viestintätöitä sekä ollut mukana parissa projektissa. Työnkuvani ja se kokonaisuus, mitä teen, elää siis jatkuvasti muutenkin ja teen paljon töitä jo voidakseni tehdä töitä. Näin ollen ajattelen, että miksei osaamiselleni ja palveluilleni olisi kysyntää myös ulkomailla siinä missä täällä, kun vain jaksan luoda itselleni työtä ja tuoda esille sitä, mitä teen. Myös Espanjassa asuu varmasti ihmisiä, joilla on vaivoja ja jotka haluavat hoitaa terveyttään ja hyötyvät Bemer-terapiasta sekä ihmisiä, jotka haluavat oppia itämaista tanssia. Tai käydä ohjaamassani jumpassa. Esiintymiskeikoillekin luulisi olevan jonkin verran kysyntää, kun vain löytää oikeat kontaktit.  Ja ties mitä muuta keksin, kun sinne pääsen! Lähden avoimin ja luottavaisin mielin, mutta samalla nöyränä ja valmiina tekemään töitä oman työllistymisen eteen, kuten aina ennenkin. Toivon Espanjassa olon myös jollain lailla kristallisoivan sitä, mitä haluan tulevaisuudelta. Etäisyyden ottaminen kirkastaa usein ajatuksia.

Kohti Espanjaa
Kuva viime kuulta keikalta. Tästä tuli heti Espanja ja flamenco mieleen. Pian toivottavavasti esiinnyn ja opetan Espanjassa! Lajin suhteen pitäydyn toki osaamisalueellani itämaisessa tanssissa (ehkäpä vähän salsaa harrastuksena lisäksi..?)

Monelta osin jää nähtäväksi, mitä Espanjassa asuminen tuo tullessaan ja miltä se tuntuu. Uskon, että ilmasto ja kulttuuri ovat monessa mielessä itselleni sopivampia, mitä Suomessa. Mutta tiedostan myös, että kulttuurishokkejakin on varmasti luvassa. En siis (tietenkään) oleta, että siellä kaikki on ihanampaa. Mutta jollain tapaa Suomi kyllä tällä hetkellä ”tökkii”, jos näin voin sanoa. Sään lisäksi Suomen tämänhetkinen politiikka (se mitä siitä ymmärrän), tietty vastakkainasettelu ja vihamielisyys sekä ainaiselta tuntuva valitus ovat alkaneet ärsyttää. Meillä on monessa mielessä niin huippuhyvin asiat, että en aina jaksa ymmärtää sitä kaikkinaista valitusta. Ehkä se on tuo some, joka näitä asioita tuo liikaakin silmille ja sen käyttöä pitäisikin vähentää myös omalla kohdalla. Siihen liittyen tulikin mieleeni  hauska huomio, kun katsoin Espanjassa suuren leikkipuiston meinikiä: Kellään en nähnyt kännykkää kädessä, ihmiset juttelivat ja nauroivat, vieraatkin keskenään… Muistelin siinä edellisviikkoista kohtaamistani espoolaisessa leikkipuistossa, kun moikkasin toista äitiä ja sain osakseni mulkaisun ilman vastausta. Ei tätä toki voi yleistää, usein myös juttelemme iloisesti myös kyseisessä Espoon puistossa toisten vanhempien kanssa. Mutta vähän hankalaa se kohtelias kommunikointi tuntuu välillä suomalaisille olevan. Pahinta on, kun saa itsensä kiinni siitä, että ei vaikkapa tervehdi kunnolla naapuriaan. Sitä ei ehkä voi pistää edes ujouden piikkiin. Odotan siis kaiken kaikkiaan vähän avoimempaa, iloisempaa ja rennompaa ilmapiiriä ja elämänasennetta, joka tekee varmasti myös tällaiselle ajoittaiselle murehtijalle tosi hyvää! Etäisyyden myötä muistan taas varmasti monia Suomen hyviä puolia, joita olen mahdollisesti alkanut pitää itsestään selvänä. Ainakin aiemmin ulkomailla on käynyt näin.

Vaikka tykkään (kivojen) ihmisten seurasta, minussa asuu kuitenkin myös erakko, joka kaipaa välillä yksinoloa ja hiljaisuutta. Saapa siis nähdä, olenko jossain vaiheessa jo aivan kypsä, jos en saa kävellä mutrusuuna hiljaa Torreviejan katuja(?) Kriisiä saattaa pukata myös, jos asiat eivät hoidu sovitusti, tosin tämä lienee nykyään enemmänkin legenda(?) tai jos/kun asunnossamme ja kaduilla alkaa kesän tullen vipeltää torakoita (joita kammoan!)

Ehkäpä kuumuuskin voi mennä överiksi, jos kesälämpötilat lähentelevät neljääkymmentä astetta tai yli. 30-35 on vielä itselleni kiva lämpötila ja voittaa ehdottomasti minun kohdallani Suomen kesän, jossa harvemmin tarkenen ilman toppatakkia, ainakin viime kesänä se oli paljon käytössä. Toisaalta myös Espanjan kylmät talvet voivat tuoda haasteita, erityisesti sisälämpötilojen suhteen. Suomessahan meillä on varsin lämmin sisällä. Turhautumista on taatusti luvassa Espanjassa huonosti toimivan kierrätyksen suhteen, kun Suomessa on tottunut kierrättämään muovia myöten lähes kaiken. Mutta siis: Avoimin mielin ja sellaisella ”kokeiluasenteella” ollaan lähdössä. Mitä se sitten tuokaan tullessaan, ainakin olemme antaneet unelmalle mahdollisuuden! Tarkoituksenamme on viipyä Espanjassa ainakin vuosi ja katsoa sitten, miten jatkamme. Siinä ajassa ehtinee kokea “kuherruskuukauden”, “turhautumisen” ja “sopeutumisen” vai mitkä ne vaiheet uudessa maassa asuessa nyt olivatkaan. Sen pidemmälle emme oikein osaa emmekä koe tarpeelliseksikaan elämää suunnitella. Vuokrasimme asunnon vuodeksi, joten vuoden olemme sikäli sitoutuneet Espanjassa viettämään.

Kun teimme päätöksen Espanjaan muutosta, mietimme kohteita mm. vieraillessamme Koti ulkomailla-messuilla. Siellä tuli puheeksi Costa Blanca ja siellä sijaitseva Torrevieja, joka vaikutti mukavalta alueelta. Siellä asuu myös suomalaisia, mutta ei ihan siinä määrin, mitä Fuengirolassa. Mukavaa kuitenkin on kuulla espanjan kieltä suomea enemmän ympärillään. Alue on kasvava ja vielä Aurinkorannikkoa edullisempi. Päädyimme siis Torreviejaan, ihan näiden pohjatietojen ja intuition perusteella. Viime kuussa kävimme paikan päällä ensimmäistä kertaa ja silloin olimme jo varanneet vuokra-asuntonäyttöjä ja löysimmekin itsellemme sopivan kodin. Valtaosa suomalaisista asunee kaupungin ulkopuolella, mutta me päädyimme asumaan kaupungissa. Se tuntui kodikkaammalta ja tietysti kielen oppimisen, palvelujen ym. kannalta paremmalta vaihtoehdolta.

Kyllä sitä on muutaman kerran ihmetelty, kun olemme kertoneet lähtevämme paikkaan, jossa emme olleet vielä käyneet. Mutta joskus on hyvä vain luottaa vaistoonsa ja hypätä hieman tuntemattomaankin. Kun sitten viime kuussa kävimme ensi kertaa paikan päällä, Torrevieja tuntui hyvin pitkälle sellaiselta paikalta, millaiseksi sen oli ajatellut. Kotoisalta. Olihan se jännää kävellä katuja ja katsoa, että tuossa on meidän tuleva lähikauppa, tuossa leikkipuisto ja mikäs onkaan lähimmän rannan nimi…? Koska olimme siellä talvikaudella, kaupunki oli mukavan väljä eikä meitä turisteja ollut liiaksi, joten siksikin paikasta tuli enemmän ”kotikaupunki” kuin ”lomakohde”-fiilis.

Nyt muuttoomme on aikaa vajaa kuukausi. Paljon on vielä tehtävää… Kaikkien tavaroiden inventaario ja pakkaaminen, papereiden kääntämistä espanjan kielelle, kela, yel-vakuutus ym vakuutukset ja paperit kuntoon, postinsiirrot ym ym.. Vähän hirvittää, meinaako aika loppua kesken. Mutta palkinto odottaa: pitkäaikainen unelma on vihdoin käymässä toteen. Vielä sitä ei oikein edes käsitä, että kohta asumme Espanjassa… Se ei kuitenkaan hirvitä missään määrin. Oikeastaan hirvittää vain se ajatus, jos olisimme jättäneet unelman toteuttamatta jonkun ”mutku”, ”noku” tai ”sitku”-syyn varjolla. Niinhän se elämässä kaiketi yleensäkin on: Paljon vähemmän ihmiset lopulta katuvat tekojaan, kuin tekemättä jättämisiään.

 

 

Terveemmätkin meistä voivat joskus sairastua

On tullut päivä, jolloin haluan avoimesti kertoa, että minä, monen silmissä ehkä jossain määrin ”terveyden ja hyvinvoinnin lähettiläs”, en itse voi hyvin.

Elämääni rasittaa tällä hetkellä lähes päivittäinen kipu. Kivun syy on arvioiden mukaan adenomyoosi, eräs endometrioosin muoto.

Tässä hieman taustaa tilanteelleni: Olen kärsinyt voimakkaista kuukautiskivuista aina 12-vuotiaasta asti. Endometrioosi-diagnoosin sain vihdoin jokunen vuosi sitten tähystysleikkauksessa. Leikkaus ei kuitenkaan juuri auttanut tilanteeseeni, sen sijaan sain paljon apua alkaessani käyttää fysikaalista Bemer-verisuoniterapiaa. Aiheesta ja aiemmasta tilanteestani voi halutessaan lukea lisää sivuillani olevasta artikkelista:
http://marinka.fi/files/images/Kuntosali_Fitness-lehti-3-2015-Bemer.pdf

Bemerin myötä kovat kipupäivät olivat historiaa eikä kipu esim. estänyt työntekoa yhtenäkään päivänä, kuten aiemmin kävi usein. Sain apua myös moneen muuhun vaivaan ja oivalsin omakohtaisesti mikroverenkierron merkityksen terveydelle. Saatuani itseni kaikin puolin terveemmäksi toivotimme lapsen tervetulleeksi, jos niin onnekkaasti kävisi, että tulisin raskaaksi. Raskaus onnistui luonnollisesti ja se sekä siitä palautuminen menivät hyvin.

Raskauden jälkeen

Kun kuukautiskiertoni käynnistyi puoli vuotta raskauden jälkeen imetyksen lopetettuani, kovat kivut palasivat. Toivoin, että kyseessä on hetkellinen vaihe hormonitoiminnan käynnistyttyä uudelleen. Valitettavasti näin ei ollut, vaan kivut ovat yhä, nyt vuosi tästä, lähes yhtä kovia ja nykyään lähes päivittäisiä. Loppuvuodesta asennettu kierukka helpotti tilannetta hieman eikä vuotoja juuri ole, mutta kipua on silti, nyt kesän aikana kipupäiviä on ollut lähes jatkuvasti. Jonkin aikaa sitten nämä sekä vauvavuodelta ”päälle jääneet” yöheräilyt aiheuttivat myös mittavia uniongelmia, jotka tietysti yhdessä kipujen kanssa ovat tehneet elämän ajoittain raskaaksi. Nyt nukun onneksi taas paremmin ja pärjään kyllä pääosin kipulääkkein, mutten tietenkään halua, että tilanne jatkuu tällaisena loputtomiin.

Pyrin aina selvittämään ja hoitamaan ensisijaisesti oireiden syitä enkä oireita, mutta syiden ollessa mysteeri tämä on tietysti mahdotonta. Ilman lääkkeitä en useinkaan selviydy normaalista elämästä enkä kestä kipua myöskään henkisesti, joten on ollut pakko hyväksyä, että juuri nyt tarvitsen lääkkeitä (tämän hyväksyminen ei ole ollut helppoa). Varsinaisia ”vaihdevuodet aiheuttavia” endometrioosi-lääkkeitä en kuitenkaan suostu edes kokeilemaan, sillä olen varsin hormoniherkkä ja saan jo e-pillereistä mittavia sivuvaikutuksia (kierukkaan sopeutuminenkin kesti puoli vuotta, jos olen vieläkään ihan sopeutunut). Uskon myös, että oman hormonitoiminnan peukalointi niin vahvasti on loppupeleissä enemmän haitallista. Täytyy olla parempi keino!

Mitä raskaus sai kehossani aikaan, kun kipu palasi?!

Naistentautien poliklinikalla selitin viime keväänä tilannettani lääkärille. Kerroin, että uskon raskauden aikana kehossani tapahtuneen jotakin, joka on saanut kivut palaamaan. Kivun luonne on muuttunut vuosien takaisesta ja näin uskon myös sairauden jollain lailla ”muuttuneen” raskausaikana. Lääkärin mukaan saatoin hyvinkin olla oikeassa: Olen kuulemma tyypillinen adenomyoosi-potilas. Endometrioosi kehittyy joillain, tyypillisesti juuri ikäisilläni, naisilla adenomyoosiksi raskauden aikana. Sen syitä ei tunneta. Kehontuntemukseni on hyvä ja tälläkin kertaa aavistelin oikein, jotain on muuttunut ja se jokin liittyi raskausaikaan. Diagnoosin saanti helpotti hieman, vaikka tämä sairaus onkin ehkä jopa endometrioosia kinkkisempi (sitä ei voida operoida muutoin kuin poistamalla koko kohtu). Adenomyoosista lisää: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00103

Adenomyoosin hoitoon ei siis tunnetusti auta muu kuin kierukka, kipulääkkeet ja kohdunpoisto. Viimeisintä vältän viimeiseen asti, vaikkei meillä lapsitoiveita enää olekaan. Uskon silti, ettei kohdunpoisto ole ihan pikku juttu. Toki jos ei muu auta, niin siinä tapauksessa sitäkin on harkittava. Haluan silti vielä katsoa, onko muuta tehtävissä ja voiko myös aika parantaa tilannetta. Voihan olla, että kehoni hormonitasapaino jne ei ole vieläkään täysin palautunut raskaudesta.

Ja sitten ne elintavat…

Uskon tietysti myös, että elintavoilla on valtava merkitys terveydentilaamme. Näin ollen halusin tässä kohtaa kysyä itseltäni rehellisesti, olenko viime aikoina tehnyt kaikkeni, jotta voisin paremmin? Vastaus on: en. Tietysti perusteluja ja selityksiä löytyy, sillä kipujen kanssa liikkuminen on joskus haastavaa, jopa mahdotonta ja kipu myös vie energiaa eikä sen keskellä jaksa aina miettiä syömisiään. Pääsääntöisesti syön terveellistä ruokaa. Ehkä kaiken kaikkiaan syön hieman liian vähän (etenkin väsyneenä menetän helposti ruokahaluni), mutta esimerkiksi aamiaista en jätä väliin koskaan ja useimpina päivinä syön terveelliset lounaan ja päivällisen sekä pari välipalaa.

Gluteenitonta ruokavaliota olen noudattanut jo jonkin aikaa ja se tuntuu itselleni sopivalta. Gluteeniviljojen poisjättäminen oli myös varsin helppoa, koska en kaipaa leipää/pullia tms. (ja nykyään saa hyviä, gluteenittomia kauraleipiä jne, joita syön silloin tällöin)

Mutta herkuttelu on mennyt viime aikoina kohdallani hieman överiksi. Aiemmin herkkuja kului pienet määrät kerran-pari viikossa, mutta kipujen pahentuessa ovat myös herkkumäärät kasvaneet. Syön etenkin sokerisia herkkuja usein ”lohdukkeeksi” kipuun, tämän tiedostan. Eikä siinä olisi ongelmaa, jos niitä kipupäiviä olisi pari kuukaudessa, mutta jos niitä onkin yli 20, suurin osa päivistäni on tämän seurauksena herkkupäiviä. Siinä ei tietenkään ole enää tolkkua, sillä sokerimäärät nousevat näin nopeasti epäterveellisiin lukemiin.

Olen aina ollut varsin sinut syömisteni kanssa enkä soimaa itseäni edes viime aikojen överiksi menneistä herkutteluista. Nyt haluan kuitenkin oikeasti saada itseni kuntoon, joten on syytä tehdä ryhtiliike. Ja yksi merkittävä asia tässä on tietysti ruokavalion kuntoon laittaminen.

Nyt olisikin siis vuorossa sokeri, jonka heivaaminen ei varmasti tule olemaan läheskään yhtä helppoa, kuin gluteenin poisjättö..! Olen kuitenkin pyöritellyt asiaa mielessäni jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu, että olen valmis. Tarvittava ”soturiasenne” on löytynyt ja pitääkseni sitä yllä perustin facebookiin vertaistukiryhmän ”Sokeriton syksy 2017”. Tervetuloa mukaan kaikki muutkin, jotka haluavat lopettaa tai vähentää sokerin käyttöä! Itse en ole vielä varma, pyrinkö sokerista eroon kokonaan vai pyrinkö takaisin “kohtuukäyttäjäksi”. Tavallaan haluaisin, että voisin silloin tällöin syödä suklaata, ottaa palan kakkua juhlissa jne, mutta ylläpitääkö se vain addiktiota? Se selvinnee ajan kanssa. Alkuun lienee parasta jättää sokeri pois kokonaan ja antaa kehon puhdistua. Ilmeisesti pari viikkoa ajaa asian. Olisihan se toisaalta aika jännä ajatus, että makeanhimo voisi lakata kokonaan? Voiko näin tosiaan käydä?

Lisää fyysistä voimaa

Toinen merkittävä asia terveyteni kannalta on fyysinen kuntoni ja etenkin kehonkoostumukseni. Monesti törmää oletukseen, että olen tanssinopettajan työni puolesta hyvässä kunnossa ja koska olen hoikka, myös kehonkoostumukseni on hyvä. Tämä ei ole kuitenkaan aivan näin, sillä raskausajan jälkeinen liikuntani on ollut varsin vähäistä (vauva-ajan väsymys, sen jälkeiset massiiviset uniongelmat+kivut, tänä vuonna olen myös sairastellut jonkin verran) ja kunto on laskenut sen myötä. Sen lisäksi, vaikka painoni on normaali, kehossani on liian vähän lihaksia ja suhteessa liikaa rasvaa. Olen siis ns. ”laiha läski” (vähän huono, mutta yleisesti käytössä oleva termi). Tämä on ollut tilanne lähes aina, enemmän tai vähemmän, tällä hetkellä enemmän. Sisäelinrasvani on onneksi kuitenkin todella hyvä, viimeisin mitattu lukema oli 3 eli sen puolesta ei ole syytä huoleen. En myöskään pidä tarpeellisena rasvaprosentin enkä lihaskunnon saamista minnekään huippu-urheilijan tasolle, vain suositeltuihin normaalilukemiin. Painon en toivo putoavan, mitä tuskin tapahtuukaan, jos onnistun lisäämään lihasmasaani (ja kunhan muistan syödä tarpeeksi), sillä lihas painaa rasvaa enemmän.

Heikko lihaskunto haittaa elämää ihan jo esimerkiksi lasta hoitaessa. Nostelu on rankkaa ja rasittaa kehoa huonolla tavalla. Lihastasapainon tulisi olla kunnossa. Minulla on selkeää epäsuhtaa esim. suht vahvojen vatsalihasten ja heikomman selän osalta (lisäksi esim. käsivoimani ovat varsin heikot ja ranteet ovatkin olleet kovilla vauvaa nostellessa alusta asti). Vauvan nostelu ei siis automaattisesti kasvata lihaksia tarvittavassa määrin sitä mukaa, kun vauva kasvaa, ei ainakaan minun kohdallani.

Iän myötä lihaskunnon merkitys vain kasvaa, kun lihasten suojaava tehtävä korostuu. Olen tyytyväinen siihen, miltä näytän, eli tämä ryhtiliikkeeni liittyy ennen kaikkea terveyteen ja hyvinvointiin. Sporttisempi ja terveempi olemus on sitten vain mahdollinen bonus. Lihaskunnon heikkous tuntuu myös olossa, joka ei ole ollenkaan niin vahva ja hyvä, mitä joskus paremmassa kunnossa olleena. Hyvä fyysinen kunto on luonnollisestikin osa terveyttä.

Liikunta on palkinto, ei rangaistus

Lihaskunnon kehittäminen kivuista kärsiessä on tietysti haastavaa. Tässäkin on oltava maltillinen ja itselleen armollinen. Minulla on tutun personal trainerin laatima, koko kehon lihakset kattava saliohjelma, jota olen ottanut tavoitteekseni tehdä kahdesti viikossa. Nyt olen noudattanut ohjelmaa kuukauden ajan, joitakin treenejä väliin jättäen. Kun kipu on kovaa, en pakottaudu hampaat irvessä salille. Jos kuitenkin emmin, mennäkö vaiko eikö, menen luvaten itselleni, että voin tulla kesken pois. Harvoin tekee mieli keskeyttää treeniä. Saman huomaan tanssiessani: En välttämättä hingu päästä kipeänä harjoittelemaan, mutta kipu usein jää taka-alalle tanssiessa. Endorfiinien virratessa sen merkitys pienenee ja on helpottavaa huomata, että kuitenkin kykenee liikkumaan. Siitä muistan olla kiitollinen! Joskus kipu voi kuitenkin pahentua etenkin kovista isku-liikkeistä ja silloin on tietysti otettava iisimmin. Ja jos kipupäiviä on monta peräkkäin, voi treeneihin tulla tauko.

Ei sitä tietenkään aina myöskään jaksa ”olla reipas”, vaan joskus on annettava periksi ja jäätävä sängynpohjalle tai pyrittävä selviytymään vain pakollisista arkiaskareista lapsenhoitoineen. Joskus myös tulee itku ja turhautuminen. Kyllä siitä sitten kuitenkin aina noustaan. Liikunnan osalta minulle on tärkeää pitää se mukavana, en koskaan treenaa väkisin. Olen sitä mieltä, että liikunnan on oltava kivaa! Nyt se voi joskus olla vähän vähemmän kivaa ja siihen liittyy tasapainottelua sen kanssa, millainen oloni on ja mikä määrä ja millaista liikuntaa tekee hyvää. Itselleni se on kuitenkin pääosin leppoisaa omaa aikaa ja jotain sellaista, jota haluaa tehdä. Ja vaikka yksittäinen liikuntasuoritus tuntuisikin joskus kipujen vuoksi vähän pahalta, kokonaisuudessaan voin paremmin, kun liikun.

Leikkauspöydälle(kö)?

Olen sairauteni vuoksi jonossa tähystysleikkaukseen, mutta en ole vielä varma, päädynkö lopulta leikkauspöydälle. Koen, että olen aloittanut ”kilpajuoksun” parantaakseni tilannetta ennen leikkauskutsua.  Etenkin, jos kyseessä on adenomyoosi, tähystyksestä ei ole muuta hyötyä kuin mahdollinen diagnoosin vahvistuminen (endometrioosipesäkkeitä siinä toki pystyttäisiin poistamaan, jos niitä löytyy). Ennen päätöstä pyrin kuitenkin parantamaan tilannetta kaikin keinoin. Haluan tietysti myös leikkauksen tullesssa olla mahdollisimman hyvässä kunnossa riskien minimoimiseksi ja nopeamman toipumisen edistämiseksi.

Funktionaalinen lääketiede avuksi

Näiden edellä kuvaamieni omien toimieni lisäksi päätin kokeilla funktionaaliselta lääkäriltä saatavaa apua. Bemer-liiketoiminnan kautta tuttu lääkäri uskoo, että kohdallani on kyse DNA:ssa olevista muutoksista. Minulle on nyt tehty DNA-testejä ja menen vielä kattaviin verikokeisiin, joiden avulla räätälöidään hoito mm. lisäravinteita käyttäen. Jo ensimmäinen käynti funktionaalisella lääkärillä oli aivan toista, mitä lääkärillä yleensä: Istuin siellä kaksi tuntia ja kävimme tarkoin läpi sairaushistoriaani, oireitani, ruokavaliotani jne. Olo tämän suhteen on toiveikas! Tavallaan myös toivon, että edes osa oireistani selittyisi vaikkapa liian pienillä rautavarastoilla (josta hemoglobiini ei vielä kerro mitään) tai jollain muulla, helposti korjattavalla, puutoksella. On myös mahdollista, että minulla on lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka on yhteydessä moniin oireisiin ja olooni. Myös tähän tiedän monen saaneen merkittävää apua funktionaaliselta lääkäriltä.

Action plan

Aikomuksenani on siis laittaa parempaan kuntoon ruokavalioni ja kuntoni sekä kehonkoostumukseni ja selvittää mahdollisimman tarkoin, mikä kehossani ”mättää”. Jatkan tietysti myös Bemerin käyttöä. Pitänee se ainakin muut, vanhat vaivat poissa ja immuunivasteen sekä mm. ravinteiden imeytymisen parempana. Hirvittää ajatellakin, missä kunnossa olisin, jos aiemmat, ennen Bemerin käyttöä olleet vaivat olisivat nykyisen sairauteni ohella osa jokapäiväistä elämää.

Miksi kerron kaiken tämän?

Aniharvoin avaudun sairasteluistani näin avoimesti ja julkisesti. Miksi sitten kirjoitan tästä sairaudestani ja suunnitelmistani oloni parantamiseksi? Ensinnäkin haluan lisätä tietämystä tästä huonosti tunnetusta ja usein puutteellisesti diagnosoidusta sairaudesta. Itsellänikin meni yli 20 vuotta, että sain ensimmäisen endometrioosi-diagnoosin. Sain myös vuosikaudet virheellistä tietoa siitä, että ”raskaus kyllä parantaa sairauden”. Pahinta on ollut  vuosikausia jatkunut vähättely, että kipuni olivat jotenkin ”luonnollisia”, koska liittyivät kuukautiskiertoon. Toivon, että myös nuoret ymmärtävät hakea apua vastaaviin ongelmiin, eivätkä kärvistele kipujen kanssa. Ne eivät ole mitään normaalia naisen elämään automaattisesti kuuluvaa!

Toisekseen haluan muistuttaa (niin itseäni kuin muitakin) siitä, että koskaan emme tiedä, millainen elämäntilanne/olo ihmisellä on. Että muistaisimme olemaan tuomitsematta/arvostelematta ketään heppoisin perustein. Itse törmään usein siihen oletukseen, että ”sulla nyt ei mitään vaivoja ole” tai “elämäsi on niin helppoa/täydellistä”(?!).  Ja tämä oletus saatetaan tehdä hyvinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Jos olen tällaista mielikuvaa tiedostamattani luonut, haluan karistaa sen tämän kirjoituksen myötä. Toki minä liikun, hymyilen ja pyrin tuomaan enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita julki esim. somessa jne, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö elämässäni voisi olla myös raskaita asioita. Minulla on tapana pyrkiä tietoisesti keskittymään ennen kaikkea hyvään. Kiitollisuus on jokapäiväinen tunne, sillä onhan elämässäni valtavasti asioita, joista olen äärettömän kiitollinen. Mitään niistä en pidä itsestäänselvyytenä ja tiedostan myös, että moni tämänkin sairauden kanssa kamppaileva voi paljon huonommin mitä minä, moni myös kärsii lapsettomuudesta jne. Puhumattakaan ihmisistä, joilla on jokin vielä vakavampi sairaus. Siltikin koen, että joskus on voitava todeta, että ”nyt kyllä ottaa koville” tai ”en jaksa enää yhtään tätä prkl:n sairautta!” ja tuntea myös hetkellistä epäreiluutta, vihaa tai vaikkapa turhautumista. Teennäisellä positiivisuudella eivät asiat parane. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Minulla ei silti ole tarvetta päivitellä suuremmin tätä asiaa, vaan yleensä keskityn (mikäli vain pystyn) johonkin aivan muuhun.

Haluan tuoda tämän omalta osaltani esille myös siksi, koska teen työtä joskus hyvinkin vaikeiden asioiden parissa. Bemer-työssäni tapaan ajoittain myös kivuista ja sairauksista kärsiviä ihmisiä. Haluan, että he tietävät, että tiedän kyllä jotain kivusta. Ja että minun kanssani ei tarvitse pelätä vähättelyä tai ”koita nyt vaan reipastua”-asennetta.

Myös tanssitunneillani käy ihmisiä, jotka tulevat varmasti hyvin monenlaisista lähtökohdista tunneille. Muutamia hyvinkin koskettavia tarinoita olen kuullut ja olen kiitollinen, kun niitä on minulle uskouduttu kertomaan. Haluankin muistuttaa, että tunneilleni voi tulla myös silloin, kun elämä tuntuu jostain syystä vaikealta. Tanssia saa vaikkapa rauhaksiin takanurkassa (usein kyllä aistin, kun joku haluaa, että hänet ”jätetään rauhaan”, toki tästä toiveesta voi myös kertoa!) Kesken saa myös lähteä pois tai pitää taukoa, jos siltä tuntuu. Oli se sitten kipu, väsymys tai huoli, toivottavasti se on edes piirun verran pienempi tunnin päätteeksi. Mutta ainakaan ei tarvitse jäädä pois tällaisten asioiden vuoksi, jos ne eivät ole sinänsä este tanssimiselle. Hymy-pakkoa ei ole.

Neljänneksi haluan kirjoittaa siksi, että koskaan ei tiedä, mistä kuulee sen ratkaisevan kysymyksen tai kommentin, jolla on oleellinen vaikutus omaan elämään tai jonkun toisen elämään. Kirjoitukseni alle saa siis vapaasti kommentoida ja tuoda esille esim. vinkkejä, kuinka vastaavassa tilanteessa on itse tai ystävä saanut apua ja mistä. Tällaisessa hengessä keskustelen asiasta mielelläni. Toivon nimenomaan rohkaisevia, ratkaisukeskeisiä kommentteja. ”Tuohon ei ole parannuskeinoa”, “Ei tohon mikään auta” tai ”Ainoa, mikä auttaa, on kohdunpoisto” on minulle turhia kommentteja, koska niitä en usko. Minä näen asian niin, että koska sairauden syntymekanismi on tuntematon, emme mitenkään voi tietää, mikä voi sen parantaa tai helpottaa oireita.

Aurinko paistaa aina, vaikkei se aina näy
Aurinko paistaa aina, vaikkei se aina näy

Mutta kuten kirjoitin, uskon/tiedän elintavoilla olevan suurta merkitystä. Minä haluan ottaa vastuuta oloni parantumisesta, vaikkei sairastuminen olekaan syytäni. Haluan ainakin yrittää ja sitten todeta, että nyt olen ainakin kokeillut kaiken mahdollisen.

Tiedän toki, että sairaus tulee todennäköisesti olemaan aina osa elämääni, mutta uskon silti vahvasti, että tulen vielä voimaan paljon nykyistä paremmin. Omalla kohdallani pyrin kuitenkin siihen, etten ota sairautta liiaksi osaksi identiteettiäni. Haluan oikeasti parantua ja olen myös valmis tekemään töitä sen eteen.

Minä en ole menettänyt toivoani, ethän sinäkään yritä viedä sitä minulta.

 

Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi -Osa 2: Valmentautumisprosessi

Kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni aiheesta ”Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi”. Haluan vielä avata erikseen sitä prosessia, jonka kävin raskauden aikana läpi valmentautuessani synnytykseen. Suosittelen lämpimästi kaikille synnyttäjille kunnon valmennukseen tai vaikkapa useampaankin osallistumista sekä synnytyksen suunnittelua ja harjoittelemista. Ehkäpä jutustani saa joitain vinkkejä aiheeseen liittyen.

Otin asiakseni valmentautua synnytykseen perusteellisesti, minulle se oli paras keino synnytyspelkoni voittamisessa. Tekstiäkin on siis aika paljon. Toki aikavälikin oli yli puoli vuotta. Siinä ajassa ehtii, vaikka elämässä tapahtui tietysti koko ajan paljon muutakin.

Aiemmassa postauksessani kerroin suunnanmuutoksesta ajatteluuni. Tähän sain sysäyksen itämaisen tanssin festareilla. Sen jälkeen suuntasin ajatteluani koko ajan enemmän siihen suuntaan, että haluan olla aktiivinen synnyttäjä, joka tietää itse, mitä tekee ja osaa edistää oman synnytyksensä kulkua, helpottaa kipuaan jne. (huom. Aktiivinen synnytys tunnutaan joskus sekoitettavan luonnolliseen synnytykseen, jota se ei tarkoita, vaikka tietysti se voi myös olla sitä. Lisää aktiivisesta synnytyksestä: http://aktiivinensynnytys.fi/tietoa/aktiivinen-synnytys/

Tietoa kirjallisuudesta

Kesällä luin kaksi synnytys-aiheista kirjaa. Ne olivat hyvin erilaisia keskenään. Toinen, synnytyspelkoon pohjautuva kirja ”Kun synnytys pelottaa”, oli hyvä, synnytystä pelkäävän näkökulmasta kirjoitettu kirja, jossa oli paljon tietoa sekä kiehtovia synnytystarinoita. Kirja ei kuitenkaan mielestäni kertonut riittävästi lääkkeiden, sektion ym. haitoista ja riskeistä. Hämmästyin suuresti, kun kirjassa oli mainittu mm., että masennuslääkkeistä ei ole raskauden aikana mitään haittaa (tätä en kyllä usko). Koska kirja on ennen kaikkea synnytyspelkoisille kirjoitettu, ehkä siinä yritettiin lievittää lääkkeiden käytöstä aiheutuvaa syyllisyyttä? Tavallaan ymmärrän tämän, mutta eivät tosiasiat muutu miksikään siitä, että niitä kaunistellaan. On myös melkoisen hämmentävää, etenkin ensisynnyttäjälle, kun saatu tieto on niin ristiriitaista ja mustavalkoista. Toisaalta kuulee, että lääkkeellinen synnytys on täysin turvallinen ja sektio ”ihan yhtä hyvä tapa synnyttää”, toisaalta taas, että kaikki lääkkeet ovat ”vaaraksi vauvalle” eikä luonnolliseen synnytykseen tulisi puuttua millään tavoin. Aika rajuja väitteitä, kun totuus on varmasti jossakin välimaastossa. Itse haluan tietää faktat asioista ja tehdä valintani ne tiedostaen.

Toinen lukemani kirja ”Raskaus, synnytys, äitiys” olikin sitten aivan päinvastainen eli selvästi luonnollisen synnytyksen puolesta kirjoitettu. Siinä oli kerrottu selkeästi synnytyksen vaiheet (jotka muuten miehenikin luki). Olisinkohan saanut tästä kirjasta vahvistuksen sille toiveelleni, että omissa vaatteissa synnyttäminen on ihan ok..? En enää muista, mutta kirja oli hyvin ”luomu-henkinen” ja lääkevastainen (tätä vähän liikaakin). Oli toisaalta hyvä lukea kaksi täysin erilaista kirjaa, kun oma ajatusmaailmani sijoittuu tosiaan jonnekin näiden välimaastoon. Haluan esim. tietää lääkkeiden riskeistä, mutta en silti kiellä niitä itseltäni, jos koen niiden käytön tarpeellisena. Sekä tiedon pimittäminen että liiallinen pelottelu ovat mielestäni haitallisia lähestymistapoja. Mietinkin näitä kirjoja lukiessani ja myöhemmin myös valmennuksissa käydessäni, että synnytyskeskusteluun liittyy paljon tätä mainitsemaani vastakkainasettelua. Todellisuus vastaa harvoin näitä ääripäitä.

Käynti pelkopolilla ja synnytyksen suunnittelu

Sain synnytyspelkoni vuoksi lähetteen pelkopolille eli pääsin tutustumaan Jorvin synnytysosastoon ja keskustelemaan kätilön kanssa. Nykyään tutustumiskäynnit ovat virtuaalisia, joten tämä oli sikälikin hieno mahdollisuus. Jorvissa juttelin noin tunnin ajan Anne-nimisen kätilön kanssa synnytyssalissa. Keskustelussa käytiin läpi pelkoani ja toiveitani synnytykseen liittyen ja toiveet kirjattiin ylös. Juttelimme siitä, kuinka toivoin kunnioittavaa kohtaamista ja kohtelua. Sitä, että minulle kerrotaan aina, mitä aiotaan tehdä, ehkä jopa kysytään ennen kuin kosketaan. Juttelimme myös lääkityksestä, lämmön käytöstä kivunlievityksenä ja pystyasennon hyödyntämisestä. Siitä, koska saan tulla sairaalaan (toivoin, ettei kotona tarvitsisi sinnitellä kovin pitkään ja Anne lupasikin, että voisin tulla heti, kun siltä tuntuu).  Kysyin myös, onko tosiaan ok, että pidän omat vaatteet päällä synnytyksessä. Sairaalavaatteet saavat minut tuntemaan välittömästi itseni potilaaksi ja sitä halusin välttää. Vaatteet olivat yksi tapa vahvistaa oloani aktiivisena synnyttäjänä. Tämä oli kuulemma ihan ok enkä tuntenut, että olisin vaatimassa mitään ihmeellisyyksiä. Kysyin myös, voisonko ottaa Bemer-laitteeni mukaan synnytykseen. Se sopi. Kerroin Annelle lisäksi, että toivon pystyväni hyödyntämään vatsatanssia synnytyksessä. Tästä hän oli innoissaan ja kannusti minua tähän. Juttelimme myös ponnistusasennosta, jonka toivoin olevan pystyasento. Minua kuitenkin huolestutti huimaus-taipumukseni ja aavistelin, että ehkä synnytysjakkara tai kylkiasento voisi olla hyvä vaihtoehto. Toivoin myös, että pääni ei olisi ponnistaessa alempana, mitä muiden päät. Ajatus tästä ahdisti. Pieni, mutta tärkeä asia tämäkin.

Ajattelin etukäteen, että olen varmaan kauhean ”vaativa”, kun esitän tällaisia toiveita, mutta ne kaikki olivat kuulemma täysin ok ja oli kuulemma hyväkin, kun olin näitä asioita pohtinut ja sen osalta suunnitellut synnytystä. Sain myös vahvistuksen sille, että jos synnytykseen osuu kätilö, jonka kanssa ei kemiat toimi, kätilön voi (oikeasti) vaihtaa. Siitä ei kuulemma kukaan loukkaantuisi. Tämä tieto oli helpotus. Käynnistä oli kaiken kaikkiaan todella paljon hyötyä! Nyt pystyin myös kuvittelemaan itseni tiettyyn paikkaan synnyttämään (toki piti varautua siihen, että Jorvissa olisi täyttä ja minut ohjattaisiinkin muualle). Pääsin myös siitä virhekäsityksestäni, että synnytyssali on kamala, kolkko paikka. Kokemusta minulla on vain leikkaussaleista ja jo sana ”sali” toi lähinnä sellaisen mieleeni. Synnytyssali oli kuitenkin varsin viihtyisä huone, jonka tunnelmaa voi säätää vaikkapa valaistuksella ja musiikilla.

Olen kuullut monen sanovan, että synnytystä ei voi suunnitella. Kirjaamani toiveet ovat kuitenkin osa suunnittelua ja noita toiveitahan oli lopulta aika paljon. Eivät ne tarkoita sitä, että suunnittelisin synnytyksen kulun, sitähän ei voi etukäteen tietää, mutta paljon voi, ja mielestäni ehdottomasti kannattaakin, suunnitella ja toivoa. Lopussa vielä tarkempi synnytystoivelistani.

Synnytysvalmennuksia ym. valmentautumiseen liittyvää

Vauvantai

Olin varsin skeptinen neuvolan synnytysvalmennusta kohtaan ja päätimmekin osallistua maksulliseen Vauvantai-valmennukseen, jonka veti terveydenhoitaja Laura. Sen kesto oli n. 5 tuntia ja se sisältäisi myös käytännön harjoittelua (mielestäni ihan ehdoton juttu!) Valmennuksessa harjoiteltiin mm. asentoja, joissa voi olla supistusten aikana ja asioita, joilla tukihenkilö voi auttaa helpottamaan kipua.

Valmennus oli kaiken kaikkiaan hyvä ja käymisen arvoinen. Siinä esiteltiin kattavasti ja havainnollistaen synnytyksen vaiheet, luonnollisia sekä lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja hyötyineen ja haittoineen, ilman pelottelua ja kannanottoa siihen, mitä kivunlievityskeinoja tulisi käyttää. Osallistujia oli melko vähän, joka mahdollisti kysymysten esittämisen ja henkilökohtaisen ohjauksen harjoituksissa. Harjoituksia olisin toivonut vielä enemmän.  Teoriaosuus (synnytyksen vaiheet jne) vei paljon aikaa ja tämä tieto oli itselleni pääosin tuttua lukemieni kirjojen ansiosta.

Valmennuksen parasta antia oli akupisteiden painamisen opettelu, etenkin alaselän pisteitä tuli hyödynnettyä loppuraskaudessa ja synnytyksessä paljon! Hengitystäkin opeteltiin hieman. ”Synnytyslaulua” vetäjä demonstroi, mutta mainitsi, että sen harjoittelu ja käyttö synnytyksessä ”tuntuu tyhmältä”. Mietin, että olipa hölmöä päästää suustaan tuollaista… miksi sen pitäisi tuntua tyhmältä ja jos hänestä tuntuukin, miksi välittää tuo häpeä meihin osallistujiin..?! Eikö valmennuksen tarkoitus ole edesauttaa harjoittelemalla sitä, jotta tositilanteessa asiat sujuvat luontevasti, kun niitä on treenattu? Onneksi minun synnytystiimilleni ei synnytyslaulu tuottanut ongelmia, se sujui meiltä kaikilta ihan luontevasti ja ilman häpeää. Synnytyslaulu auttoi keskittymään suun rentona pitämiseen supistusten aikana (joka helpottaa myös lantion alueen rentona pitämistä ja kipua).

Neuvolan valmennus

Pohdimme, osallistuako ollenkaan neuvolan valmennukseen, mutta päätimme osallistua (lähinnä siksi, että siellä voisi mahdollisesti tutustua lähialueen vauvojen vanhempiin). Valmennus pidettiin kahtena iltana 1,5h kerrallaan. Ensimmäisessä illassa aiheena oli synnytys. Osallistujia oli paljon ja istuimme ison pöydän ääressä. Valmennus oli pintaraapaisu synnytyksestä. Tietoa paukutettiin kovalla tahdilla ja joku huolestuneen oloinen nainen keskeytti monesti kyselemällä ennen aikojaan epiduraalista, välilihan leikkauksesta jne…

Mitään uutta tietoa en valmennuksesta saanut. Virheellistä tietoa tuli epiduraalin osalta, kun valmentaja väitti, että jos sen aikoo ottaa, se tulee tehdä viimeistään kohdunsuun ollessa  4cm auki. Muuten se ei hänen mukaansa ehtisi vaikuttaa. Jorvissa käydessäni olin asiaa kätilöltä kysynyt, sillä pelkäsin tilannetta, jossa olisin tosi kipeä ja haluaisin epiduraalin, mutta kohdunsuu olisikin jo enemmän auki. Sieltä kerrottiin, että ”kyllä me tarvittaessa laitetaan vaikka olisi jo 9cm auki” (ja minun synnytyksessäni pyysin ja sain sen 7cm kohdalla). Monikohan ottaa epiduraalin tämän neuvolan valmennuksesta saadun luulon varassa ”varoiksi”, kun pelkää, ettei saisi sitä halutessaan myöhemmin?!

Ihmeekseni (ja iloiseksi yllätyksekseni) joitain luonnollisiakin keinoja lievittää kipua mainittiin. Kuitenkin vaikutti siltä, että koko valmennuksesta välittyvä asenne oli ”kyllä ne siellä tietävät, ei teidän tarvitse tietää”. Ja valmentajalla tuntui myös olevan kiero halu pelotella osallistujia mm. kommentoimalla ”ponnistuskipuun ei sitten auta mikään!” ja ”Se on sitten tosi iso piikki!” (puhe oli pudendaalipuudutuksesta) sekä ”ottakaa vaan sitä parasetamolia kotona, mutta ei se kyllä mitään auta!” Miehenikin kommentoi, että jos ei olisi valmiiksi synnytyspelkoinen, tämän neuvolan valmennuksen jälkeen todennäköisesti olisi. Omaa pelkoani se ei lisännyt, koska olin jo aloittanut ”kunnollisen valmentautumisen”. Minä lähinnä säälittelin niitä paikalla olevia, jotka kävivät ainoastaan tässä valmennuksessa. Aika heppoisin eväin menisivät synnyttämään…  Käytännön harjoituksia valmennuksessa ei ollut lainkaan.

Toisella valmennuskerralla käsiteltiin imetystä ja lapsen hoitoa. Alussa oli 15min tietoisku hampaiden hoidosta, joka vei ihan turhaa aikaa. Tämän saman tiedon saisi halutessaan käymällä suuhygienistillä (kuuluu synnyttäjille).Tämä kerta oli ihan ok, vaikkakin ihmettelimme sitä, miksi miehet piti jossakin kohtaa viedä omaan huoneeseensa juttelemaan vauvantulosta erikseen ”miehen näkökulmasta”, aika vanhanaikaista… (ja juttutuokio oli kuulemma kysymyksiin vastaamista vuorotellen, aikaa ei ollut keskusteluun).

Pidin siitä, että imetyksestä jne puhuttiin asiallisesti, ”maalaisjärki-tyyliin” ilman täysimetys-fanaattisuutta tms. Tällä kerralla puhuttiin, iloiseksi yllätyksekseni, myös vauvan koskettamisen ja läheisyyden tärkeydestä ja siitä, että nyt vauva on nyt ensisijainen asia (toki itsestään selvää, mutta ehkä hyvä muistutus jollekin uraohjus-pariskunnalle tms). Muistutettiin kuitenkin myös (Jari Sinkkosen tapaan), mitä on ”riittävän hyvä vanhemmuus”, täydellisyyteen ei kannattaisi pyrkiä. Tästä toisesta kerrasta jäi ihan hyvä fiilis. Synnytystä koskevaa valmennusta en voi kyllä hyvällä tahdollakaan suositella kenellekään, mikäli se on sisällöltään sitä, mitä kohdallamme (huom. tämä lienee hyvin paljon riippuvainen vetäjästä). Neuvolasta kuulin myöhemmin, että kukaan ei halua noita valmennuksia vetää eli niiden pitäjillekin ne ovat ikäviä. Aika huolestuttavaa, että näin on varsinkin, kun useimmille synnyttäjille tämä on tosiaan se ainut valmennus.

Nyytti-ryhmä

Sain neuvolasta tiedon synnytyspelkoisten Nyytti-ryhmästä ja koska se sattui ihmeekseni sopimaan iltapainotteisiin aikatauluihini, osallistuin siihen. Vetäjänä oli synnytyspelkoon erikoistunut psykologi Meiju ja ryhmään osallistui n. 5 synnyttäjää. Ryhmään mennessäni ajattelin, etten vielä ole kovinkaan valmentautunut, mutta siellä oivalsin, että olen itse asiassa varsin pitkällä valmentautumisprosessissani. Ryhmässä oli sellaisia, jotka eivät vielä tienneet juuri mitään synnytyksestä ja yksi, jonka tieto pohjautui lähinnä netistä luettuihin ja tutuilta kuultuihin kauhukertomuksiin. Näitä hän jakoi myös ryhmässä ja se oli varsin turhauttavaa. Mietin, että tätäkö tulin ryhmään kuulemaan, kun (onnekseni) omat tuttuni olivat minut kauhutarinoilta säästäneet. Pääosin ryhmäläiset kuitenkin tsemppasivat toisiaan, vaikka omista peloista puhuttiinkin. Oli tietenkin hyvä huomata, että ei ole synnytyspelkonsa kanssa yksin ja kuulla vetäjältä siitä, kuinka moni Nyytti-ryhmäläinen on saanut pelostaan huolimatta hyvän synnytyskokemuksen.

Ryhmässä puhuttiin monista tärkeistä asioista, kuten rentoutumisen tärkeydestä ja sitä harjoiteltiin myös käytännössä. Yhdellä viimeisistä kerroista pohdittiin omia voimavaroja, sitä mikä juuri minusta tekee hyvän synnyttäjän ja tämän koin erittäin hyvänä harjoituksena. Ymmärsin entistä vahvemmin, että meissä jokaisessa on jo itsessään jotakin (tai oikeastaan vaikka mitä, lisäisin nyt), joka auttaa synnytyksessä. Meidän tulee vain valjastaa se jokin voimavaraksemme!

Lisäksi tuli ajatella sitä, kun vauva on jo sylissä ja sitä, mitä haluaisi itselleen siinä kohtaa sanoa. Uskon vahvasti itsesuggestioon, näitä keinoja ei vain aina itse muista käyttää ja siksi on hyvä, kun joku antaa tällaisia tehtäviä. Kun tietoa oli tarpeeksi, alkoi tämä itsensä tsemppaus ollakin se tärkein asia. Yhdellä kerralla olivat myös puolisot mukana ja tämä kerta oli myös hyvä. Arkemme oli tuohon aikaan varsin hektistä ja oli tärkeää pysähtyä keskittymään tulevaan synnytykseen yhdessä.

Nyytti-ryhmän kanssa käytiin myös Kätilöopistolla kuulemassa kätilöä ja tutustumassa synnytyssaliin. Tällä kerralla meinasin pyörtyä melko alkuvaiheessa (kun kätilö kertoi sektiosta) ja jouduinkin poistumaan salista joksikin aikaa. Palattuani päästiin aika pian käytännön harjoituksiin, joihin olin innokas vapaaehtoinen (tekeminen kuuntelemisen sijaan paransi oloani). Testasin sängyllä konttausasentoa (”sammakko”) säkkituoliin nojaten. Asento oli tuttu ja harjoituksen jälkeen käytin sitä kotona vielä ahkerammin. Se rentoutti mukavasti selkää ja suunnittelin hyödyntäväni sitä myös synnytyksessä supistusten aikana (jonka teinkin). Ponnistusasennoista kokeilin kylkiasentoa, joka tuntuikin hyvältä. Päätin, että jos päätyisin makuulle ponnistamaan, pyrkisin olemaan kyljelläni sängynpääty sopivasti pystyasennossa (ja näin myös kävi). Kokeilin myös synnytysjakkaraa, joka tuntui siinä kohtaa hyvältä ja ensisijaiselta vaihtoehdolta ponnistusasennoksi. Tälle käynnille olisin toivonut voivani ottaa mieheni mukaan, mutta tämä oli vain meille ryhmäläisille.

Ylimääräinen ultra

Päätin käydä Diacorissa loppuraskauden ultrassa, koska olin saanut niin puutteellista tietoa julkisella puolella tehdystä loppuraskauden tarkastuksesta. Neuvolakorttiin oli myös kirjattu ”PT” (perätila), vaikka vauva olikin pää alaspäin. Halusin saada paremman tutkimuksen ja mielenrauhan. Diacorin tutkimus rauhoittikin mieleni, etenkin kun lääkäri sanoi, että ”Sinulla on kaikki edellytykset onnistuneelle alatiesynnytykselle” (mitäpä muuta pelkopotilas haluaisikaan kuulla!) Kohdunsuu myös mitattiin millin tarkkuudella ja sain kuulla, että saattaisin synnyttää hieman ennen laskettua aikaa (niin myös tapahtui). Tieto rauhoitti jälleen.

Viekun voimatuokio

Voimakortti
Viekun voimatuokiossa askartelemani kortti

Loppuraskaudesta osallistuin Viekun synnyttäjille tarkoitettuun voimatuokioon.  Tämä tuokio oli hyvä ”pysähtyminen” kiireen ja stressin keskellä. Jo Anna-Riitan olemus oli rauhoittava.  Kotona oli meneillään pieni remontti/uudelleenjärjestely ja koska koti oli kaaos, myös oloni oli hieman kaoottinen. Voimatuokiossa rauhoituin todella paljon ja ehdin taas pysähtyä olennaisimpien asioiden äärelle. Pohdimme tuokiossa asioita, jotka painoivat mieltä ja saimme purkaa niitä. Sen jälkeen loimme itsellemme voimakortin synnytykseen valmistautumista ja synnytystä varten. Minä tiivistin korttiini omaksumani asiat: Sen, että kehoni osaisi synnyttää ja että minusta olisi siihen ja että vauva osaisi syntyä. Että luottaisin näihin asioihin. Korttini tekstiksi tulikin: ”Luotan kehooni, luotan mieleeni, luotan vauvaani”. Kortti oli näkyvillä yöpöydälläni synnytykseen asti ja katsoin sitä joka päivä keskittyen luottamaan siinä lukeviin asioihin.

Voimatuokiossa myös tanssittiin jokaisen vuorollaan keksimän liikkeen myötä. Tila (entinen Ipanaisen liiketila) oli hieman ahdas, muutoin tuokio oli antoisa ja rauhoittava, juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ostin samalla Ipanaiselta ensimmäisen mekon vauvalle (olin juuri saanut Diacorin käynnilläni kuulla, että meille tulisi tyttö). <3 Pelon keskellä fiilistely ja ”hurahtaminen” oli ollut vähäistä, nyt oikein yritin hieman hurahtaa ja nauttia loppuraskaudesta.

Doula/tukihenkilö

Aloin ensimmäisen kerran pohtia doulan palkkaamista synnytykseen, kun kävin kuuntelemassa Kirsin ja Jennan luennon kesäfestareilla. Tapasimmekin yhden doulan, mutta monen tekijän summana päädyimme lopulta pyytämään synnytykseen ystäväämme Pirjoa. Hän oli ollut mukana jo kolmessa synnytyksessä (sekä synnyttänyt itse kolmesti) ja oli halukas osallistumaan meidänkin synnytykseen., kun häntä siihen pyysimme.  Ratkaisu tuntui hyvältä, sillä tärkeintä tukihenkilössä on mielestäni luottamus häneen ja se, että hän tukee synnyttäjää juuri niin kuin synnyttäjä toivoo. Itse koin, että tutun, luotettavan naisen läsnäolo synnytyksessä mieheni lisäksi olisi hyvä juttu, jollain lailla sain siitä lisää turvaa ja tsemppiä.

Yksityisvalmennus

Vielä muutama viikko ennen laskettua aikaa pyysimme kätilö-Jennaa pitämään meille yksityisvalmennusta. Halusin saada synnytystiimini (minä, mieheni ja ystäväni) kasaan ja harjoitella yhdessä kivunlievityskeinoja, käydä läpi toiveitani jne. Olin tavannut Jennan aiemmin mainitsemillani itämaisen tanssin festareilla ja hän vaikutti oikeanlaiselta ihmiseltä pitämään meille omaa valmennusta.

Jenna tuli toiveestamme meille (siinä vaiheessa kärsinkin jo sen verran kovista liitoskivuista, että käveleminen oli hankalaa). Jenna on tunnettu luonnollisten ja kotisynnytysten puolestapuhuja ja vähän kyllä pelkäsin sitä, yritettäisiinkö minua ”puhua ympäri” luopumaan lääkkeellisistä kivunlievityksistä. Kerroinkin Jennalle jo etukäteen, että olin jo nyt tehnyt pitkän matkan synnytyspelkoisesta naiseksi, joka oli lähtökohtaisesti menossa alatiesynnytykseen. Kivunlievityksen suhteen uskoin käyttäväni kaiken saatavilla olevan enkä halunnut, että minua asiasta peloteltaisiin, syyllistettäisiin tms. Tiesin kyllä lääkkeiden riskit. Jenna otti asian ihan hyvin, vaikkakin noita riskejä vielä käytiinkin jonkun verran läpi valmennuksessamme.

Jennan pointti tässä oli uskoakseni kuitenkin ensisijaisesti luoda sitä uskoa minuun, jota synnyttäjänä tarvitsin. Eli että minulla oli käytössäni mahtavat hormonit jne, jotka kyllä hoitaisivat asian. Mielestäni oli kuitenkin myös kuunneltava itseä ja pohdittava sitä, edistyykö synnytys, jos olen esim. kivun vuoksi paniikissa (vaikkakin ilman kipulääkkeitä) paremmin, kuin kipulääkkeitä käytettäessä, mutta rauhallisempana? Pelkkä ajatus siitä, että päättäisin etukäteen olla käyttämättä lääkkeitä, oli saada paniikin aikaiseksi. Se olisi jo aivan liian iso harppaus, jota en halunnut enkä pystynytkään tekemään. Tämä minun tuli muistuttaa myös valmentajalle, vaikka siitä jo puhelimessa juttelimme.

Jennan valmennuksessa mm. kertasimme hengityksen merkitystä ja harjoittelimme sitä yhdessä. Opettelimme myös jotain luonnollisia kivunlievityskeinoja, mutta niistä en pääosin juurikaan pitänyt. Guasha-kampa rikkoi selän luomiani ja raapi ihoani, ”korvien pussailu” tuntui ikävältä ja vatsan kannattelu huivilla vähän turhalta. Meillä kuitenkin oli jo hyviä keinoja (akupisteet ja lämpötyyny, joita ahkerasti käytettiinkin).

Valmennuksen anti oli enemmänkin mentaalinen (tosi tärkeä osa valmentautumista). Saimme käytyä synnytystä läpi tiiminä, sitouduin muutamaan itsesuggestio-harjoitukseen loppuraskauden ajaksi ja synnytystoive-listani täydentyi. Kuuntelimme myös sydänääniä (tai lähinnä mies ja ystäväni kuuntelivat, itse en niitä erottanut). Ilta oli kaiken kaikkiaan mukava ja lämminhenkinen ja jollain lailla ”juhlisti” tulevaa synnytystä ja minua, joka tulisin olemaan synnytykseni ”Jumalatar”. 😉 Ystävälleni Pirjolle tuli illan aikana suorastaan ”synnytyskuume” ja hänkin olisi halunnut päästä synnyttämään… 😀 Minäkin onneksi kyllä koin hetkittäin jopa iloista odotusta ja uteliaisuutta synnytystä kohtaan.

sydänääniten kuuntelua loppuraskaudena aikana
Sydänäänien kuuntelua Jennan valmennuksessa kotisohvalla

Valmennuksen jälkeen tein saamiani harjoituksia (niitä jotka koin vähänkin luontevina ja hyödyllisinä) ja loin itseeni uskoa hyvään synnytykseen. Aiempi suhtautumiseni lääkkeisiin synnytyksessä ”kaikki mahdollinen heti kun mahdollista” muuttui tämän valmennuksen jälkeen muotoon ”Valitsemiani kivunlievityskeinoja tilanteen mukaan pyytäessäni”. Eli lisäsin toivelistaani maininnan siitä, etten haluaisi minulle ehdotettavan kivunlievitystä (varsinkaan epiduraalia), sillä jos näyttäisikin siltä, että pärjään ilman, sitten olisin ilman. Jo tämän maininnan lisääminen suunnitelmaani kertoi paljon siitä, kuinka suuren matkan olin tehnyt. Vaikken missään nimessä päättänyt olla ilman epiduraalia tms. lääkkeitä, nyt pidin mahdollisena, että niin voisi parhaimmillaan käydä.

Jennan ajatus synnyttäjästä “jumalattarena” voi tuntua joistakin liioittelulta, mutta minuun se vetosi. Olen ylipäätään sitä mieltä, että odottava nainen on kaunis ja itsekin ihailin usein vatsaani. Loppuraskaudesta olo ei välttämättä ole enää kovin “jumalatarmainen”, mutta tuota asennetta voi pyrkiä ihan tietoisesti opettelemaan ja kehumaan itseään. Valmennuksen jälkeen innostuin laittautumaan kerran oikein kunnolla ja otattamaan itsestäni kuvia punaisessa mekossa joulun lähestyessä (korkkarit jalassa 😀 Kerrottakoon, että ne lähtivät aika pian kuvien ottamisen jälkeen pois 😉 ).

Lähetin kuvan Jennallekin, jolta sain vielä ihanaa tsemppiä tulevaan synnytykseen.

Oma intuitio, se paras valmentaja

pikkujoulu, loppuraskaus
Pikkujoululook pari viikkoa ennen synnytystä

 

Useimmat läpikäymistäni valmennuksista ja lukemastani kirjallisuudesta antoivat minulle jotain synnytysmatkalleni. Lopulta huomasin, että tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään ja omaa intuitiotaan. Synnytykseen liitetään helposti yleistyksiä, vaikka ihmiset kokevat sen niin eri tavoin ja erilaiset asiat siinä ovat pelottavia/helpottavia jne.

Monesti kuulee erilaisia ohjeita/yleistyksiä, kuten:  ”Kannattaa olla kotona niin pitkään kuin mahdollista” (näin sanotaan tietysti sairaalastakin, kun sinne soittaa). Minulle yksi pelottavampia asioita oli kuitenkin matka sairaalaan ja ajatus siitä, että se tapahtuisi sitten, kun olisin jo tosi kipeä. Siksi minun kohdallani aikainen sairaalaan meno oli hyvä ja huojentava asia, joka ei hidastanut synnytyksen kulkua. Olin helpottunut, kun sain lähteä melko ajoissa matkaan (siihen kyllä vaadittiin hieman liioittelua sairaalaan soittaessani sen suhteen, kuinka kipeä olin). Matka menikin hyvin ja olin huojentunut, kun pääsin perille omin jaloin. Sen jälkeen pystyin toden teolla keskittymään itse synnytykseen. Olen iloinen, että uskalsin vaatia sitä, minkä koin tärkeäksi.

Toinen kuulemani yleistys, joka ei pitänyt kohdallani paikkaansa, oli ”Synnytyksessä tulee kuuma”. Olen helposti paleleva ja pohdin etukäteen ammeen käyttöä ja sitä, tulisiko ammeessa kuitenkin kylmä (vesi ei kuulemma saanut olla niin lämmintä, jonka itse koen riittävän lämpimänä, muutoin vauvalle tulisi tukala olo). Valmennuksissa väitettiin, että ei haaleammassakaan vedessä palele synnytyksen ollessa käynnisttä, mutta niin vain minä palelin, joten ammeessa olo jäi tämän vuoksi kohdallani lyhyeksi. Ponnistusvaiheessa päälläni oli jo useampi paita ja villasukat. Jälkikäteen vain totesin itsekseni, että tässäkin asiassa olisi vain pitänyt unohtaa koko amme ja kuunnella intuitiotaan (ja varata vielä enemmän lämmintä vaatetta mukaan! Onneksi lämpötyynyjä sentään oli mukana kaksin kappalein)

Minun neuvoni synnytykseen valmistautuvalle on, että kannattaa todella pysähtyä kuuntelemaan ja pohtimaan, mikä kaikki synnytyksessä lopulta itseä pelottaakaan ja miksi ja mitä kaikkea voisi tehdä helpottaakseen tuota pelkoa. Paljon on tehtävissä ja viisaus tähän löytyy itsestä. Oma intuitio on todella se kaikkein paras synnytysvalmentaja.  <3

 

Tässä vielä toivelistani:

-päällä omat vaatteet

-mukana mies ja tukihenkilö

– tanssin ja pystyasennon hyödyntäminen synnytyksessä

-Kerrotaan aina, mitä toimenpiteitä tehdään

-Vältetään turhia sisätutkimuksia

-Lämmön hyödyntäminen (lämpötyyny, allas?)

-Mahdollisesti kipupiikki ennen (mahdollista) epiduraalia

-Lääkkeitä annetaan pyydettäessä, niitä ei tarvitse tarjota

-Rauhallinen, kunnoittava kohtaaminen kätilön taholta. Toivon olevani aktiivinen synnyttäjä. Paniikkitilanteessa kätilö saa kuitenkin ottaa ”ohjat” ja antaa jämäkästikin neuvoja jne

-Ponnistusvaiheessa synnytysjakkaran käyttö. Jos päädyn makuulle, toivon kylkiasentoa

 

Tässä oma valmentautumisprosessini pääpiirteissään. Toivon, että jutustani on apua ainakin yhdelle synnyttäjälle! Julkaisen mielelläni blogitekstini lukeneiden kommentteja sekä omia vinkkejänne synnytykseen valmentautumiseen. Joten ole hyvä ja kirjoita, jos jotain tulee mieleesi! 🙂

-Marinka- 7.8.2017

Synnytyspelkoisesta aktiivisynnyttäjäksi

Yksi blogini kantavia teemoja on pelkojen voittaminen. En pidä tarpeellisena kaikkien mahdollisten pelkojen kohtaamista ja selättämistä elämässä. Mutta kun pelko rajoittaa pyrkimästä johonkin sellaiseen tai saamasta jotakin, mitä haluaa, sen kohtaaminen voi olla tarpeen. Ainakin kannattaa yrittää.

Itselläni yksi tällainen pelko oli synnytyspelko. Mikäli tarinastani on apua yhdellekin, varsinkin synnytyspelosta kärsivälle synnyttäjälle, tarinani on kirjoittamisen arvoinen.

Pelkäsin aikanaan synnytystä siinä määrin, että vielä jossain vaiheessa se esti harkitsemastakaan yritystä tulla raskaaksi. Vähitellen toive lapsesta kasvoi kuitenkin suuremmaksi kuin pelko. Pelostani huolimatta toiveenani oli, mikäli raskaus onnistuisi, synnyttää alateitse. Sisuunnuin vähitellen ajattelemaan, että ehkä minusta sittenkin olisi siihen. Sisu ei suinkaan ollut aina läsnä, vaan ajoittain pelkäsin taas niin, että saatoin synnytyksestä kertovan lehtijutun jälkeen itkeä ja täristä sohvalla ja hokea, että ”Ei musta mitenkään ole siihen, jos meinaan pyörtyä jo tän jutun lukemisesta!” Parhaimmillaan minussa heräsi jopa pieni odotus synnytystä kohtaan ja kuvittelin itseni tanssimassa synnytyssalissa.

Äärimmäisen tärkeää oli aktiivinen valmentautumisprosessi, josta on oma postauksensa.

Kerron siinä, mitä kaikkea konkreettista tein valmistautuessani synnytykseen. Kuvailen ja vertaan valmennuksia sekä lukemiani kirjoja. Mutta mikä sai minut muuttumaan synnytystä pelkäävästä henkilöstä vastuuta ottavaksi aktiivisynnyttäjäksi?

Suunnanmuutos omassa ajattelussa

Synnytyspelkoni juontuu varmasti monelta osin aiemmista hoitokokemuksistani, joissa koen ”jääneeni heitteille” ja joissa minua ei ole uskottu (vaikka lopulta on selvinnyt, että olen itse tiennyt, mikä minussa on ollut vikana). En siis pitänyt synnytyksessäkään vaihtoehtona ”kyllä ne siellä tietää”-asennetta. Halusin tietää aiheesta riittävästi, jotta osaisin olla oman synnytykseni pomo, sillä luottamusta hoitohenkilökuntaan minulla ei juuri ollut. Minun tuli tietää ja osata vaatia. Kuitenkin lähtökohtanani oli, että synnytys tulisi olemaan kamalaa, mutta ”ehkä siitä selviää hengissä”. Paniikkia pelkäsin ja ajattelin, että varmaankin lopulta kätilöt päättävät asioista puolestani, kun olen paniikin vuoksi kykenemätön päätöksiin. Tämä vain lisäsi ahdistustani ja pelkoani.

Kipulääkkeiden osalta olin päättänyt jo etukäteen, että käyttäisin hyödyksi kaiken mahdollisen, sillä kipukynnykseni on varsin matala ja pahimmat kiputraumat liittyvät lantion alueen kipuihin. Mitään luonnollisia keinoja hallita kipua en juurikaan miettinyt, saati että olisin pitänyt todennäköisenä onnistua, toiveestani huolimatta, olemaan aktiivinen synnyttäjä ja saamaan hienon synnytyskokemuksen.

Tanssiva auringonpaiste / Marinka+vauvamasu kesällä 2015
Marinka vauvamasuineen kesällä 2015

Selkeä, yksittäinen suunnanmuutos ajatteluuni tapahtui itämaisen tanssin festareilla kesänä, jolloin olin n. neljännellä kuulla raskaana. Festareilla kätilöopiskelija ja doula Kirsi sekä kätilö ja doula Jenna puhuivat siitä, kuinka itämaista tanssia voi hyödyntää synnytyksessä. Luento kesti puoli tuntia ja siinä mm. demonstroitiin tanssimista supistuksen aikana ja sitä, missä asennossa vauvan on hyvä tulla ulos, jotta päästään hyödyntämään painovoimaa.

Tämä pieni puolen tunnin sessio pisti jotakin vahvasti liikkeelle ajatusmaailmassani. Ensimmäistä kertaa oivalsin, että ehkä minulla on jo valmiina jotakin, mitä voin synnytyksessä hyödyntää. Ehkä kaiken ei tarvitsekaan olla synnytyksessä uutta ja pelottavaa, sillä voin mahdollisesti tehdä jotakin tuttua, josta on vieläpä apua! Ehkä myös tiedän jotain synnytyskivusta, ehkä endometrioosini ja kovat kuukautiskipuni ovat valmistaneet minua siihen. Ehkä hyvästä kehontuntemuksestani olisi paljonkin hyötyä, ehkä osaisin synnyttää. Ehken olisikaan ”potilas”, jolle tapahtuu asioita, vaan aktiivinen synnyttäjä, joka tietää itse, mitä tekee ja osaa edistää oman synnytyksensä kulkua, helpottaa kipuaan jne. Jospa ei olekaan myytti, että ”nainen on luotu synnyttämään”..? Tämän luennon jälkeen aloin myös harkita tosissani doulan palkkaamista synnytykseen. Ymmärsin, että olisi hyvä koota itselleen ”synnytystiimi”, joka tukisi minua omista lähtökohdistani.

Tämän tapahtuman ja tulevien valmennusten ja lukemani kirjallisuuden avulla hankin tietoa ja samalla valmistauduin myös henkisesti synnytykseen. Otin synnytykseni punaiseksi langaksi tanssin. Tanssioppilailleni uhosin, että ”minähän synnytän tanssien!” Harvoin uskoin sitä, mitä sanoin (heh, ihan näin vaan jälkikäteen tiedoksi, jos joku oppilaani tätä lukee. 😀 Samalla kiitokset siitä, että sain “uhota” teille! <3 ), mutta asian toistelu alkoi vähitellen vaikuttaa niin, että aloin myös oikeasti uskoa sanomaani. Harjoitin etenkin raskauden loppumetreillä tietoista itsesuggestiota. Uskoa vahvistivat tietysti myös läheiset. Harva lisäsi synnytyspelkoani ja osasin myös aktiivisesti välttää kauhutarinat ja muut pelottelut. Olin päättänyt, että niille en itseäni altistaisi. Netistä en lukenut synnytystarinoita lainkaan.

Paniikin suhteen helpotusta toi oivallus siitä, että ei ole mitään keinoa varmistaa täysin, etteikö paniikkia tulisi. Siispä minun tuli vain hyväksyä se mahdollisuus, että joutuisin paniikkiin. Hyväksyin sen ja ajattelin, että on paniikista selvitty hengissä ennenkin. Jos se tulee, se tulee ja se myös menee ohi. Tukihenkilöni kyllä huolehtisi minusta.  Lopulta paniikki alkoi hiipiä lievänä synnytyksen aikana muutaman kerran. Joka kerta se meni nopeasti ohi. Täysin toimintakyvyttömäksi en mennyt kertaakaan, sillä koko ajan taustalla oli kuitenkin vahva luottamus siihen, että kaikki päättyisi hyvin. Ja ympärilläni oli koko ajan hieno tiimini minua varten.

Oivallukset

 Marinka raskausviikolla 27+5
Marinka raskausviikolla 27+5

Suurin oivallukseni synnytyksen suhteen oli se, että voimaa ja apua tuli etsiä ennen kaikkea itsestä. Että ulkoinen apu oli käytettävissä, mutta minulla oli se taito ja voima sekä myös valtaa. Eli tavallaan pelko hoitohenkilöstöä kohtaan kääntyi myös voimavarakseni. Vaikka kohdalleni sattui aivan ihana kätilö, silti se olin minä, joka synnytin! Minä, joka tiesin, mitä milloinkin oli viisainta tehdä, missä asennossa olla, milloin ponnistaa, milloin turvautua lääkkeisiin. Onneksi kätilöni tuki minua olemaan aktiivinen ja toimi avustajana, kuten asiaan kuului. Vain paniikki-tilanteissa hän otti vahvemmin ohjat käsiinsä, ihan kuten olin toivonutkin.

Yksi tärkeä, yksittäinen oivallus oli myös se, että kipua tuntuu vain supistusten aikana. Jotenkin peloissani aiemmin mietin, että kun synnytys alkaa, se on menoa ja että kipu on jatkuvaa ja voimistuvaa. Mutta eihän se tietenkään niin ole! Suuri osa ajasta oli kivutonta ja leppoisaa. Supistukset tulivat ja menivät ja kun tiesi sen, niitä oli helpompi myös vastaanottaa. Tästäkin huomaa sen, kuinka vääristynyt käsityksemme synnytyksistä on (kiitos amerikkalaisten elkokuvien jne). Synnytys voi olla hyvinkin leppoisa, rauhallinen ja kaunis tapahtuma.

Lääkkeiden suhteen ajattelussani tapahtui suuri muutos raskauden aikana. Alkuraskaudesta itsestään selvinä pitämäni ”kaikki mahdollinen heti kun mahdollista” kääntyi ajatukseen ”valitsemani kivunlievitys tilanteen ja tuntemusten mukaan”. Käytin lopulta sekä luonnollisia, että lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja, juuri niin kuin itse koin tarpeelliseksi. Uskoni siihen, että kestän synnytyskipua, nousi hurjasti ihan raskauden loppumetreillä. Ja pieni aavistukseni siitä, että ehkä tiedän tuosta kivusta jotain, vaikken ole vielä synnyttänytkään, osoittautui todeksi. Minulta ei siis koskaan tulla kuulemaan, etteikö olisi mahdollista tietää jotakin siitä, miltä tuntuu synnyttää, vaikkei ole sitä vielä kokenut. Ei ole myöskään mitään syytä pelätä synnytystä oman, alhaisen kipukynnyksen tai vaikkapa kunnon vuoksi. Synnytyksessä apuna on hormoneja ja alkukantaista voimaa, joten tilannetta ei voi verrata normaaliin kiputilanteeseen. Eikä maratoniin! Itse olin äimänä siitä, miten kevyt fyysinen ponnistus synnytys oli. Olin myös yllättynyt, kun alkuvaiheen kivut olivat niinkin lieviä (vastasivat kohdallani tosiaan itselleni tuttuja kuukautiskipumaisia tuntemuksia).

Se matka, minkä tein synnytyspelkoisesta aktiiviseksi synnyttäjäksi, oli huikea. Se ei ollut aina helppo, vaan hyvinkin mutkikas. Välillä tunsin voimaantuvani, sitten pelko otti taas vallan. Mutta olen niin onnellinen, että olen saanut synnyttää ja voittaa pelkoni. Löytää sisäisen voimani, joka oli pelkoni vuoksi piilossa.

Tieto on valtaa ja pidänkin tärkeänä hyvää valmennusta ja konkreettista harjoittelua. Tämän lisäksi tärkeänä pidän myös ainakin jonkinasteista synnytyksen suunnittelua (kerron omasta synnytyssuunnitelmastani valmennus-postauksessani). Ja itse synnytyksessä kehonsa ja intuitionsa kuuntelemista. Kaikkein oleellisimpana synnytykseen valmistautumisessa pidän kuitenkin pyrkimystä löytää oma, sisäinen voima ja luottamus. Uskon, että jokaisessa on jotakin sellaista (kuten minulla tanssi), jonka voi valjastaa voimavarakseen. Lisäksi on myös paljon sellaista, mistä tulee tietoiseksi vasta synnytyksessä. Luota, että näin on.

Marinkan synnytystanssia Jorvin sairaalassa puolivälissä synnytystä
Marinkan tanssia, kun synnytys on edennyt puoliväliin